Tiina Lymi: Susi sisällä

Bongasin tämän kirjan kirjaston uutuusluettelosta. Tapanani on katsella siitä kirjoja, joita on varattu ahkerasti. Googlaamalla niistä saa nopeasti lisätiedon, ja voikin liittyä varaajien jonon hännille, jos sattuu kiinnostamaan.

Vesa ja Tuula ovat kolmekymppinen pariskunta. Vesa on unelma-aviomies, sillä hän osaa ottaa vaimonsa huomioon paremmin kuin kukaan, ja muistaa häntä jatkuvasti pienillä lahjoilla ja muilla. Parisuhteen idylli järkkyy, kun Vesa jää kiinni uskottomuudesta lähestulkoon mahdottoman yhteensattuman seurauksena. Tovin kuluttua käykin ilmi, ettei kyseessä ollutkaan ainutkertainen tapaus, vaan jotain aivan muuta.

Tuossa on ihan hyvä lähtökohta näytelmälle, ja sellaiseksi Susi sisällä on alun perin kirjoitettukin. Vaikkei tätä tietoa olisi kirjan sisäkannessa kerrottukaan, se olisi ollut helppo arvata, sillä näytelmäisyys paistaa tekstistä läpi pahemman kerran. Lymi tunnetaan paremmin näyttelijänä kuin esikoisromaanikirjailijana. Tästä kirjasta olisi halutessaan voinut tehdä romaanimaisemmankin, sillä nyt sen viehätys on pitkälti henkilöiden dialogin ja repliikkien varassa. Johtuen luultavasti taannoin telkkarissa nähdystä Parasta aikaa -sarjasta, en kyennyt missään vaiheessa lukemista kuvittelemaan Vesaa miksikään muuksi kuin Hissu Hietalahdeksi, ja Tuula oli Lymi itse. Teatterissa henkilöt rakentuvat näyttelijän suorituksen perusteella; ihmiset näkevät omin silmin millaisia he ovat. Kirjassa sama ei onnistu, ja juuri sen vuoksi olisinkin lisännyt siihen kohtauksia, jotka ehkä teatterissa - eritoten komediassa - olisivat tylsiä, mutta kyllä niitä kirjaan mahtuisi.

Susi sisällä yrittää olla komedia. Läpi tekstin tuntuukin kepeä ote ja hauskoja kohtia tulee tuon tuostakin. Mutta samaan aikaan minua ahdisti se tapa, jolla eroava pariskunta kohtelee ja laiminlyö lapsiaan. On selvää, että Tuula on valtavan järkytyksen vallassa, mutta käytännössä hän jättää 9- ja 5-vuotiaat lapsensa oman onnensa nojaan usean kuukauden ajaksi. Katuvainen Vesa yrittäisi kyllä osoittaa lapsillekin huomiota, mutta Tuula ei sitä salli. Lastensuojelukin otetaan esiin yhdessä vaiheessa pitäen itsestään selvänä, ettei sellainen nyt voisi mitenkään tulla kyseeseen, mutta totta puhuakseni minusta Tuula käyttäytyi tavalla, jonka perusteella lasten olisi ollut parempi olla muualla. Lymi tuskin on tarkoittanut tehdä tästä kannanottoa lasten huoltajuuteen erotapauksissa, mutta piirtää esille yhden esimerkin. Missään vaiheessa ei esitetä vaihtoehtoa, että lapset voisivat olla isänkin kanssa, joka parisuhdepuutteistaan huolimatta suoriutunut vanhemmuudesta oleellisesti vaimoaan paremmin. Tämä yksityiskohta on asia, joka nousee romaanissa esille huomattavasti voimakkaammin kuin näyttämöllä, ja se on samalla kohta, jossa Lymin tulisi romaanikirjailijana kehittyä. Näytelmän muokkaaminen romaaniksi ei ole triviaali tehtävä.

Kaiken kaikkiaan Susi sisällä on ihan hyvä yhteenveto eroamisesta. Vaikka esitystapa onkin kepeä, niin mieleen jää se, ettei ero ole kenellekään hyväksi.

Roberton kakku

Kun päätin aloittaa blogin pitämisen, oli päällimmäisenä mielessäni ruoka. Jos olisi valtaisan viitseliäs ja aivan liikaa aikaa, niin voisi ihan hyvin blogata muistiin kaikki ateriansa. Valitettavasti jonkinlaisesta realismista on pidettävä kiinni, ja aiheita on karsittava, joten ilmeisesti päädyn sitten kirjoittamaan ainoastaan aterioista ja ruoista, joissa on jotain erityistä.

Ensimmäisen ruokabloggaukseni aihe on minulle epätyypillinen, sillä kyse on makeasta kakusta. Jos minulta kysyy suosikkikakkuani, vastaan epäröimättä kerrasta toiseen samoin: "voileipäkakku". En yleensäkään ole suuri makeiden leivonnaisten ystävä.

Ohessa on kuva Roberton kakusta. Yritin pohtia, olenko koskaan nähnyt kakkua, joka olisi ulkoisesti vielä tätäkin mitättömämpi. En keksinyt. Jos tätä olisi myynnissä jossain kahvilassa, jossa vitriinistä valitaan syötäväksi se paakelssi, joka ulkoisesti eniten houkuttelee, niin olen aika varma että tämä leivonnainen jäisi viimeiseksi, ja sitä ottaisi viipaleen se, joka on tullut kahvilaan lähinnä seurustelemaan, ja hänen seuralaisensa on lupautunut tarjoamaan kahvit. Koska muuta ei olisi tarjolla, olisi pakko ottaa pala tätä, koska ei kehtaisi kieltäytyäkään. Näön vuoksi sitten haukkaisi palasen. Toteaisi ulkonäön pettäneen pahemman kerran, ja söisi hymy kasvoillaan palan loppuun. Kahviteltuaan kävisi katsomassa, mikä leivonnaisen nimi olikaan, ja varmistaisi että sitä on saatavilla toistekin. Seuraavalla kerralla hän tulisi paikalle ajoissa ja unohtaisi kaikki kermaiset houkutukset ja kirkkain värein kiiltävällä hyytelöllä viimeistellyt ihanuudet ja ottaisi epäröimättä viipaleen Roberton kakkua, samalla mielessään tyytyväisyyttä myhäillen, kun muut asiakkaat tietämättömyyttään tyytyvät niihin muihin. Juuri niin; on Roberton kakku, ja on ne muut.

Ruoanlaitossa esillepano on tärkeää. Voidaan ottaa esimerkiksi lähestulkoon mikä tahansa hieno ravintola-annos, ja jos se tarjoillaan ruokalatyyliin kauhalla lautaselle mätkäyttäen, niin siitäkin tulee ruokalaruokaa. Toisella puolella on kotiruoka. Se on konstailematonta ja mätkäytetään lautaselle hellan ääressä, mutta se maistuu hyvältä. Roberton kakku on sitä kotiruokaa. Se on michelin-ravintolan huippuruokaa ala-asteen muovilautaselta tarjottuna. Jos visuaalinen ilme on tärkeää, niin tätä syödään silmät kiinni, mutta takuulla sitä syödään, ja otetaan lisää.


 
Täältä tulee se resepti. Lähteenä on Pieni kakkukirja, jonka kansikuvassa tämä kakku jostain käsittämättömästä syystä oli.

Näitä tarvitaan:
100 g voita
200 g mantelimassaa
2 munaa
2 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
(ei lainkaan leivinjauhetta)
1 tl vaniljasokeria
1 dl rusinoita
6 hienoksi silputtua kuivattua aprikoosia
2 rkl konjakkia, viskiä tai rommia

Voitele ja leivitä pieni pyöreä kakkuvuoka - mieluiten irtopohjainen, halkaisijaltaan n. 20 cm. Leikkaa mielellään leivinpaperista pyöreä pala ja aseta se vuoan pohjalle, niin valmiiseen kakkuun ei joudu niin paljon leivänmuruja.

Sulata voi ja pane se sivuun. Raasta mantelimassa karkeaksi ja pane se sivuun. Vatkaa munat ja sokeri todella kuohkeaksi. Lisää siihen sulatettu voi ja sekoita. Kääntele joukkoon mantelimassa (miten se muka käännellään? Se vaati voimaa ja ronskia sekoitusta).

Sekoita pienessä kulhossa vehnäjauhoihin vaniljasokeri, rusinat ja aprikoosisilppu. Sekoita ne kaikki munataikinaan. Mausta valitsemallasi viinalla. Kaada taikina voideltuun vuokaan.
Paista 160 asteen lämmössä n.45-50 minuuttia, jos vuoan halkaisija on 18 cm. Tai suunnilleen 40 minuuttia, jos vuoan halkaisija on 20 cm. (Itse paistoin 20-senttisessä vuoassa 45 minuuttia luettuani ohjeen huolimattomasti, mutta se ei tuntunut haitanneen.)
Tämä kakku jähmettyy jäähdyttyään - sen pitää siksi seistä mieluiten kaksi vuorokautta ennen kuin se tuodaan tarjolle. jos se leikataan ensimmäisenä päivänä, kakusta tulee liian tahmea, vaikka hyvältä se silloinkin maistuu...

Riikka Pulkkinen: Raja

En enää muista, mistä keksin tämän kirjan. Mielikuvana on, että se olisi löytynyt jonkun blogin perusteella, mutta enpä äkkiseltään löytänyt sellaistakaan. Kirjassa on kaksi pääaihetta: eutanasia sekä opettajan ja oppilaan välinen suhde. Minä-kertojia on neljä, joista jokaisen osuus on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Näistä ainoastaan kuusivuotias Anni eroaa niin selvästi, että hänen kertomansa tunnistaisi vaikkei se muusta tekstistä kävisikään ilmi. Tarkoitus on hyvä, mutta kaipaisin tyylieroja pikkuisen selvemmiksi, jolloin se vahvistaisi myös kunkin kertojan persoonasta muodostuvaa kuvaa. Voi tosin olla, että olen vain niin kokematon lukija, että tällaiset seikat täytyy vääntää minulle rautalangasta.

Jos kirjan aiheena on eutanasia, niin odotettavissa on jonkinlainen kannanotto sen oikeutukseen. Se tulee ilmi tässäkin kirjassa, vaikka loppujen lopuksi juuri tässä tapauksessa sen olisi helposti voinut jättää väliinkin, lukijan oman harkinnan varaan. Pakottaa hänet pohtimaan, mitä tapahtuisi ja ottamaan siten kantaa itse.

Toisen pääaiheen kannanotto jää minusta roikkumaan hieman puolitiehen. Eniten lukijana kaipasinkin selitystä sille, miten nämä kaksi asiaa rinnastuvat toisiinsa, ja se toki löytyikin. Jos toisaalta pääpareina ovat eutanasiaa hautova Anja ja hänen miehensä ja toisaalta Mari ja hänen opettajansa Julian, niin jälkimmäisen parin kohtalot jäävät turhan paljon auki. Heidän suhteensa seuraukset jäävät askarruttamaan, ja juuri se olisi tekijä, joka määrää kirjailijan kannan tällaisen suhteen oikeutukseen.

Luen yleensä kirjoja pienissä pätkissä, ja tämän teoksen kohdalla erityisesti alku oli huomattavan rikkonainen. Se ei ole paras tapa aloittaa kirjaa ja päästä vauhtiin. Ehkä osin sen vuoksi alku tuntuikin kovin laimealta, kunnes yhtäkkiä ja yllättäen taso nousikin jonnekin sfääreihin. Tässä näyte, josta erityisesti tykkäsin:

"Kun mies oli jo unohtanut oman ruumiinsa kohdat, oli silti jäljellä vielä muisto taivaan väristä jonain tiettynä kesäiltana vuosia sitten ja muisto rakkaan posken untuvaisesta nukasta. Meillä on muisti ja itseys sitä kautta. Muisti tärkeämpi kuin ruumis rajaamassa minuutta. Minun ruumiini voi alkaa lahota ja kuihtua, mutta muisti jää elämään vielä, se voi elää kun ruumis ei enää tottele tahtoa, ja sitten sekin katoaa tai siirtyy niihin jotka jäävät jälkeen."

Kuvaillessaan Marin ja Julianin suhdetta tuntuu ilmeiseltä, että kirjoittaja on nainen, ja on helppo uskoa hänen olevan vieläpä nuori. Tässä tapauksessa se on hyvä asia. En tiedä, näyttääkö teksti naisten silmin toisenlaiselta, luultavasti. Mikäli olen ymmärtänyt oikein kirjan saaman suosion, niin se toisenlaisuus ei voi olla ainakaan huonoon suuntaan.

Tämä on kirjailijan esikoisromaani, ja minusta se on oikein lupaava. Hän on ehtinyt julkaista jo toisenkin, josta en tosin tiedä mitään muuta. En lisää sitä lukulistalleni vielä, mutta mitä luultavimmin tulen tekemään sen myöhemmin.

Jari Tervo: Ohrana

Ohrana on keskimmäinen Tervon historiallisista romaaneista, kaksi muuta ovat Myyrä ja Troikka. Myös tapahtuma-ajaltaan Ohrana on keskimmäinen, sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1944. Kirjan minähenkilönä on desantinmetsästäjä Attila Rahja, joka kertoo kirjan tapahtumia 106-vuotiaana vanhainkodissa hoitajalle, jota ukon puheet kiinnostavat. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Neuvostoliiton lukuun toimiva, kuolemaantuomittu ja Rahjan rakastettu Vilja Oljenpalo, edellisen kihlattu, desantti Janne Mutka sekä joukko Rahjan sukulaisia.

Juonta en katso tarpeelliseksi ryhtyä kuvailemaan, koska sen voi kukin halutessaan selvittää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuten odottaa saattaa, ovat tapahtumat kietoutuneet toisiinsa tavalla, johon on Tervon romaaneja lukiessaan tottunut. Pienet, yhdentekeviltä tuntuvat seikat paljastuvat jäljempänä tärkeiksi käänteiksi, eikä henkilöitä juurikaan esitellä turhaan, vaan yleensä hekin ovat mukana tarinassa jollain muullakin tavalla kuin ensi mainitsemalta ajattelisi.

Melkein kaikki Tervon romaanit lukeneena osasin tämän kohdalla jo yrittää arvailla noita yksityiskohtia, mikä niistä osoittautuisi merkitykselliseksi. En ole pahemmin lukenut dekkareita, joten en tiedä onko tuollainen ihan arkipäiväistä niiden maailmassa. Oli tai ei, pidän Tervon tavasta niitä käyttää, ja jatkuvasti hän onnistuu yllättämään.

Samaan tapaan kuin Myyrässä ja Troikassakin, kertojan henkilökuva piirtyy kiitettävän tarkasti, eikä kenenkään persoona lopussa ole enää sama kuin se oli alussa. Tälläkin kertaa loppua kohti tapahtuu pehmenemistä. Aivan kuin kirjailija haluaisi uskoa kaikissa ihmisissä olevan pohjimmiltaan jotain hyvääkin. No, ehkei sentään ihan kaikissa.

Historiallisesta kolmikosta tämä oli mielestäni selvästi paras hopeatilan mennessä Troikalle. Kaikista Tervon romaaneista pidän edelleen parhaana Minun sukuni tarinaa. Ero ei ole lopulta suuri, mutta se vie voiton loppupaljastuksensa voimalla, joka viehätti minua erityisen paljon. Näen Ohranassa hieman samantyyppistä rakentelua ihmisten roolien vaihtaessa paikkojaan kohtalon sanelemana.

Oikeastaan nyt on hieman haikeakin mieli, sillä enää ei kirjastossa ole odottamassa Tervolta kuin Siperian Tango, jossa on pari uutta novellia sekä Kallellaan, josta en ennakkotietojen perusteella uskalla odottaa läheskään niin suuria kuin muista romaaneistaan. Tervo on tarjonnut minulle viimeisimmän vajaan vuoden aikana mitä miellyttävimmän kirjallisen retken, jonka etenemistä olen hieman säästellytkin, jottei tulisi ähkyä liian paljosta herkuttelusta yhteen menoon. Kiitoksia siitä, ja jään odottamaan mielenkiinnolla ja innostuksella sitä, mitä jatkossa seuraa. Suosikkikirjailijastani ei ole epäselvyyttä, eikä se enää ole Erlend Loe.

Kari Hotakainen: Klassikko

Tämänkertainen kirja oli Klassikko. Se on mainittu Hotakaisen läpimurtoromaaniksi, ja tuntematta hänen aiempaa tuotantoaan on murtautuminen tämän teoksen voimin helppo uskoa. Jos ei se ole siis aiemmin tapahtunut, niin tämän myötä on vääjäämätöntä turha enää kuvitella lykkäävänsä. Aiemmin olen lukenut Juoksuhaudantien ja tuoreen Ihmisen osan. Jälkimmäistä pidin aika köykäisenä teoksena, tai sitten en vain ymmärtänyt sitä oikein. Juoksuhaudantiestä pidin, ja muistelen sen muistuttaneen Klassikkoa kirjoitustyyliltään.

Klassikko jakautuu kolmeen osaan: ensimmäinen ja viimeinen ovat itse romaania, ja niiden välissä on päiväkirjamuotoon kirjoitettu osuus, jonka on määrä muodostaa osin tai kokonaan tunnustuksellinen omaelämäkerta, jota kirjailija romaanissaan kirjoittaa. Ilmeisesti suuri osa päiväkirjan faktoista kertoo todella Hotakaisesta itsestään, mutta kuten asioita tuntematta saattaa olettaakin, on mukana ihan selvää fiktiota. Tavallaan harmi, sillä olin jo valmis lisäämään sen Timo-kirjan lukulistalleni :)

Päiväkirjaosuus on mielestäni kirjan tylsin ja heikoin osuus, ja sen vuoksi on ikävää, että se on niin pitkä. Silloin kun Hotakainen yltyy fiktiossaan kaikkein korkealentoisimpaan vaiheeseen, tulee mieleen ihan suoraan pari viikkoa sitten lukemani Juhani Mäkelän Entä jos sittenkin, eikä se ole hyvä asia. Erityisen tylsä päiväkirjavaihe on romaanin  ensimmäisen osan jälkeen, joka parasta tekstiä, jota muistan lukeneeni pitkään aikaan. Se on oikea herkkupala! Romaanin jälkimmäinen osa ei yllä yhtä korkealle, vaan sen voittaa mielessäni Pertti Sveholmin esittämä komisario Vikström kirjan elokuvaversiossa. Kirjaa lukiessani kaikki muut henkilöhahmot - ilmiselvää Arvi Lindiä lukuun ottamatta - kykenen kuvittelemaan päässäni, mutta Vikström on ja pysyy Sveholmina.

Autot ja autoilu on Klassikossa hyvin tärkeässä osassa. Oma suhteeni autoiluun on sen verran viileä, että voi pitää hienona saavutuksena sitä, että aihetta on kyetty käsittelemään näin hienosti, jopa kiinnostavasti. Toki on todettava, että autoilu on siinä mielessä turvallinen aihe, että se koskettaa omakohtaisesti erittäin suurta kansanosaa, vaikka kosketus suurimmalle osalle olisikin yhtä viileä kuin minulle.

Koska tämän on määrä olla myös ruokablogi, en malta olla mainitsematta myös sitä aihetta, sen harvan kerran kun se on kirjallisuudenkin seassa mahdollista. Kirjailija tekee ansiokasta työtä kuvailemalla einesruokien vaikutusta keski-ikäisen automyyjän elimistöön, ja nostaa samalla koko valmisruokateollisuuden suureksi salaliitoksi ihmisruumista vastaan. Maalailtuaan pitkään toinen toistaan ällöttävämpiä mielikuvia epäterveellisistä einesvirityksistä ja niiden kulusta pitkin rasittunutta ruoansulatuskanavaa ja rönsyilyä verenkierrossa, hän kuitenkin antaa yhtäkkiä ja täysin odottamatta synninpäästön suomalaiselle miehelle, joka liikuttuneessa mielentilassa osoittaa kykenemättömyytensä vastustaa peruselintarvikkeemme - joka Atlaan tavoin kannattelee rasvaisilla hartioillaan koko ruokaympyrää - suloista seireenin kutsua. Puhun siis lihapiirakasta, ja tähän tapaan kirjoittaa siitä Kari:

"Erityisen hankalaksi asian tekee se, että nämä ruoat on tehty maistuviksi, niissä on makeisen houkuttelevuus ja helppous. Ne tuovat kolmen minuutin kevään keskelle loskaa. Hihnalta tullut iso lihapiirakka, tuo pesäpalloräpylän näköinen tilateos, jonka sisään on ahdettu paistettu kananmuna, lauantaimakkaraa ja kurkkusalaattia, maistuu kovaan nälkään niin mahtavalta, että sitä on mahdoton syödä rauhallisesti ja kiireettä. Jokainen joka on syönyt sellaista ulkoilmassa kylmä kahden desin maito kyytipoikana, tietää mistä puhun."

Vielä lihapiirakkaa ja Atlaan hartioitakin korkeampiin sfääreihin kohoaa katkelma, jossa Pera vuodattaa tuntojaan suomalaista Matti Meikäläistä, siis tavallista autoilijaa kohtaan. Sitä Keijo Keskivertoa, joka kaikesta huolimatta tuntee itsensä paremmaksi kuljettajaksi kuin 90% kanssa-autoilijoistaan. Ikävä kyllä se pätkä on liian pitkä toistettavaksi tässä, ja pääsee oikeuksiinsa vasta kirjassa, joten tiedät kyllä, mitä tehdä.

Jälleen tuli lukulistalle lisää täytettä, Hotakaista on sinne saatava lisää.

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Kuten kirjan kannessakin sanotaan, tämä teos kuuluu ilmiselvästi klassikko-osastoon. Kirja muodostuu kolmesta osasta: Petroniuksen itsensä kirjoittamasta tarinasta, Edwin Linkomiehen selostuksesta tekijästä, teoksesta ja sen asemasta historiassa sekä alaviitteistä, joita ei ole merkitty erikseen tekstin sekaan, koska niitä on todella runsaasti, ja paikoitellen selitykset veisivätkin kohtuuttoman paljon tilaa.

Trimalkio on vapautettu orja, jolla on ollut menestystä kaupankäynnissä, ja hän järjestääkin pitonsa kerskuakseen vauraudellaan. Suunnilleen kaikki, mikä illan aikana esiin tulee, pyrkii jollain tavalla palvelemaan edellä mainittua tarkoitusta ja ylistämään isännän erinomaisuutta. Jos Trimalkio avaakin suunsa etupäässä ylistääkseen itseään, hän tahtomattaan samalla tuo ilmi oman oppimattomuutensa. Hän viittaa tuon tuostakin historiallisesti tunnettuihin henkilöihin ja taruihin, mutta tosiasiat tahtovat mennä jatkuvasti sekaisin. Petronius kuvaakin Trimalkiota nousukkaan perustyyppinä, miehenä, joka arvostaa rahaa yli kaiken ja haluaa muidenkin arvostavan häntä sen vuoksi. Samalla varakkuuden myötä hän on noussut yhteiskunnallisesti sellaiseen asemaan, jonka tulisi tuoda mukanaan arvostusta, mutta sen Trimalkio itse tekee vaikeaksi kaikella sivistymättömyydellään ja itsekeskeisyydellään. Hautakiveensäkin hän haluaa kaiverrettavaksi itseään kuvaamaan mm. sanat "joka ei koskaan kuunnellut filosofeja". Hän halveksii filosofeja siksi, että heidän tieteensä ja puheensa ei ole käytännöllistä ja arkipäivässä konkreettisesti hyödynnettävissä.

Trimalkion pidot on osa teosta nimeltä Satyricon, jossa on katkelmia huomattavasti suuremmasta teoksesta. Trimalkion pidot on näistä katkelmista kaikkein suurin yhtenäinen säilynyt osa. Linkomiehen kuvauksen perusteella tämä alkuperäinen teos olisi laajuudeltaan useita satoja sivuja pitkä, ellei tuhansiakin. Trimalkion pidot poikkeaa aihepiiriltään ja sisällöltään muusta teoksesta, mikä sai minut henkilökohtaisesti ajattelemaan, onko se mahtanut olla syynä suurimman osan tekstistä kokemaan kohtaloon (siis häviämiseen unholaan). Käsitin muun teoksen olleen pitkälti seksuaalissävytteistä, mikä on jossain historian vaiheessa hyvinkin voinut olla sellainen hirvitys, jota ei ole voitu jälkipolville välittää. Harmi.

Itse tarinasta jäi sellainen jälkimaku, että tämän teoksen historiallinen merkitys on paljon suurempi kuin sen kirjalliset ansiot. Totta puhuakseni olisi ollut kiinnostavampaa lukea vastaavanlainen kuvaus mahdollisimman tavallisista pidoista sen sijaan, että kaikessa on pyritty pröystäilemään. Mutta Petroniuksen tarkoitus ei suinkaan ole ollut tehdä historiallista dokumentaatiota, vaan satiiria sen ajan Roomasta.

Jari Tervo: Taksirengin rakkaus

Tämän kirjan kohdalla ei ollut minkäänlaista valinnan vaikeutta, sillä Jari Tervo on suosikkikirjailijani, eikä minulla ollut hänen kirjoistaan tämän lisäksi lukematta kuin Ohrana ja runokokoelmia, jotka eivät lukulistalleni edes kuulu. Olen pitänyt kovasti hänen viihdekirjoistaan (en tiedä, mikä olisi oikea termi, mutta tarkoitan sillä muita romaaneja kuin Myyrä, Ohrana ja Troikka), eikä tämäkään ollut poikkeus.

Taksirengin rakkaus on novellikokoelma, jonka nimitarina on pienoisromaaniksi luettava Miljoona etunojapunnerrusta. Jokainen tarinoista saa minussa heräämään kirjoittamisen halun; tahtoisin itsekin yrittää jotain vastaavaa. Tervon ideat vain ovat paljon parempia, puhumattakaan sitten kirjoitustaidosta. Pidän hänen tyylissään paljon siitä, että lukijankin on pysyttävä hereillä, jos haluaa pysytellä kärryillä hänen huumorissaan.

Eniten pidin tarinasta Pohjois-Suomen Ekonomikillan Puhaltaja. Se on herkullinen murhatarina, jossa päähenkilö päätyy tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Enempää en aio kertoa, sillä muuten pilaisin lukijalta mielenkiinnon.

Mikäli et ole vielä Tervon tuotantoon tutustunut, niin ehdit vielä pelastamaan sielusi kadotukselta, sillä totisesti minä sinulle sanon: lue! Sekä tämä että toinen novellikokoelma Siat ja naudat ovat loistavia johdatuksia hänen kirjoihinsa.

Ennakkoeditointi: näköjään novellikokoelmia on vielä kolmaskin: Siperian tango. Laitan sen välittömästi lukulistalleni, joten sekin on odotettavissa tänne ennen pitkää.