Jari Tervo: Ohrana

Ohrana on keskimmäinen Tervon historiallisista romaaneista, kaksi muuta ovat Myyrä ja Troikka. Myös tapahtuma-ajaltaan Ohrana on keskimmäinen, sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1944. Kirjan minähenkilönä on desantinmetsästäjä Attila Rahja, joka kertoo kirjan tapahtumia 106-vuotiaana vanhainkodissa hoitajalle, jota ukon puheet kiinnostavat. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Neuvostoliiton lukuun toimiva, kuolemaantuomittu ja Rahjan rakastettu Vilja Oljenpalo, edellisen kihlattu, desantti Janne Mutka sekä joukko Rahjan sukulaisia.

Juonta en katso tarpeelliseksi ryhtyä kuvailemaan, koska sen voi kukin halutessaan selvittää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuten odottaa saattaa, ovat tapahtumat kietoutuneet toisiinsa tavalla, johon on Tervon romaaneja lukiessaan tottunut. Pienet, yhdentekeviltä tuntuvat seikat paljastuvat jäljempänä tärkeiksi käänteiksi, eikä henkilöitä juurikaan esitellä turhaan, vaan yleensä hekin ovat mukana tarinassa jollain muullakin tavalla kuin ensi mainitsemalta ajattelisi.

Melkein kaikki Tervon romaanit lukeneena osasin tämän kohdalla jo yrittää arvailla noita yksityiskohtia, mikä niistä osoittautuisi merkitykselliseksi. En ole pahemmin lukenut dekkareita, joten en tiedä onko tuollainen ihan arkipäiväistä niiden maailmassa. Oli tai ei, pidän Tervon tavasta niitä käyttää, ja jatkuvasti hän onnistuu yllättämään.

Samaan tapaan kuin Myyrässä ja Troikassakin, kertojan henkilökuva piirtyy kiitettävän tarkasti, eikä kenenkään persoona lopussa ole enää sama kuin se oli alussa. Tälläkin kertaa loppua kohti tapahtuu pehmenemistä. Aivan kuin kirjailija haluaisi uskoa kaikissa ihmisissä olevan pohjimmiltaan jotain hyvääkin. No, ehkei sentään ihan kaikissa.

Historiallisesta kolmikosta tämä oli mielestäni selvästi paras hopeatilan mennessä Troikalle. Kaikista Tervon romaaneista pidän edelleen parhaana Minun sukuni tarinaa. Ero ei ole lopulta suuri, mutta se vie voiton loppupaljastuksensa voimalla, joka viehätti minua erityisen paljon. Näen Ohranassa hieman samantyyppistä rakentelua ihmisten roolien vaihtaessa paikkojaan kohtalon sanelemana.

Oikeastaan nyt on hieman haikeakin mieli, sillä enää ei kirjastossa ole odottamassa Tervolta kuin Siperian Tango, jossa on pari uutta novellia sekä Kallellaan, josta en ennakkotietojen perusteella uskalla odottaa läheskään niin suuria kuin muista romaaneistaan. Tervo on tarjonnut minulle viimeisimmän vajaan vuoden aikana mitä miellyttävimmän kirjallisen retken, jonka etenemistä olen hieman säästellytkin, jottei tulisi ähkyä liian paljosta herkuttelusta yhteen menoon. Kiitoksia siitä, ja jään odottamaan mielenkiinnolla ja innostuksella sitä, mitä jatkossa seuraa. Suosikkikirjailijastani ei ole epäselvyyttä, eikä se enää ole Erlend Loe.