Blogi on muuttanut

Tunnustettuani itselleni, etten tule bloggaamaan ruoasta läheskään niin paljon kuin tahtoisin vaan kirjoitusaiheena on pääasiassa lukemani kirjat, päätin siirtää koko blogin uuteen osoitteeseen, joka kuvaa sisältöäkin paremmin. Tänne en tule luultavasti enää lisäämään mitään, ellen sitten innostu siitä ruokapuolesta enemmän.

Siirry siis tänne: http://kaikenvoilukea.blogspot.com

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Klassikon innoittamana tulin valinneeksi tämän teoksen kirjaston hyllystä. Nimenomaan hyllystä, sillä varaamalla tai toisesta kirjastotta tilaamalla olisin saanut jonkun muunkin, joka olisi ennakkoon kuulostanut houkuttelevammalta.

Eläkkeellä oleva autokoulunopettaja saa aivoverenvuodon lähikaupan vihannesosastolla. Tie johtaa luonnollisesti sairaalaan, missä muisti alkaa palailla hiljalleen. Miehellä on kuitenkin kova kiire päästä pois, eikä toipumista ehtisi millään odotella. Pietarin 300-vuotisjuhlat ovat nimittäin lähestymässä, ja miehen poika on mukana valmistelemassa juhlallisuuksia kultaamalla Iisakin kirkossa patsasta.  Ateisti-isällä on asiaa selvitettävänä poikansa kanssa, joka on aiemmin väläyttänyt viitteitä uskoon tulosta.

Kirjan ensimmäinen osa tapahtuu sairaalassa, ja toinen Pietarissa. Sairaalajakso on viihdyttävää luettavaa, kun seurataan aivoverenvuodon seurauksia, arvaillaan toipumisen edistymistä ja kuunnellaan huonetovereiden juttuja. Toinen osa on eri tyyppinen. Tapahtumat eivät etene niin selvästi, ja lukija joutuukin olemaan tarkkana sen suhteen, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä on vain lääkkeiden aiheuttamaa hourailua.

En tiedä onko syynä se, että luin tämän varsin lyhyen kirjan kovin monessa osassa vai jokin muu siihen, etten oikein päässyt sisään koko kertomuksen kantavaan ideaan. Iisakin kirkkoa rakennettiin 40 vuotta, ja juuri saman ikäinen on poika kirjan lopussa. Toivoakseni näiden välillä on löydettävissä jokin yhteys, mutta minä en sitä hoksannut. Jos olisin, olisi se luultavasti myös nostanut lukukokemukseni tasoa.

Klassikossa ihastuin Hotakaisen tapaan kuvailla asioita, esimerkkinä siellä lainaamani pätkä lihapiirakasta. Tässä kirjassa on mukana vastaavia elementtejä, mutta valitettavasti ne ovat vain välähdyksiä. Ilahduttavia kyllä, mutta niitä jää kaipaamaan lisää, ja huomatessaan ettei kirjailija lähtenytkään Klassikon kaltaiseen kiitoon, on seurauksena pieni pettymys. Juuri sama maku jäi koko kirjastakin.

Uskon vieläkin, ettei Klassikko voi olla Hotakaisen ainoa nappisuoritus, vaan annan vielä uuden mahdollisuuden. Ensi kerralla täytyy tehdä se varaus.

Teemu Kaskinen: Sinulle, yö

Suomi haluaa valtameren rannikkovaltioksi. Tätä halua se pyrkii valtaamalla Norjalta maata Ruijasta, mikä on johtanut valtioiden väliseen sotaan. Yhdysvallat puolustavat liittolaistaan hyökkäämällä Tallinnan kautta Helsinkiin. Suomi käy siis sotaa kahdella rintamalla.

Tämä on tilanne Sinulle, yö -kirjassa. Suomalaisessa sotakirjallisuudessa on totuttu vihollisen aina tulevan idästä, ja hollywood-elokuvat ovat opettaneet amerikkalaisten olevan aina hyvien puolella. Sen vuoksi lähtökohta onkin hyvin virkistävä, kun ennakkoasennoitumisesta on pakko päästää irti. Sotilaatkin ovat nykyisiä aikuisia kaikkine motivaatio-ongelmineen, ja tasa-arvo on asevoimissa olemassa, sillä naisia on mukana sotimassa siinä missä miehiäkin, toki vähemmän, mutta silti.

Tavallaan sota on tehnyt yhteiskunnalle jopa hyvää. Se on karsinut ilmiöitä, joita ei esiinny muulloin kuin silloin, jos asiat ovat vähän liiankin hyvin. Kirjailija kuvaa asiaa näin:

 "Kaikkialla Suomessa ihmiset kaatoivat pihapuitaan ja polttivat nuotioita kerrostaloasuntojensa lattioilla tiililäjien päällä. Kaikkialla Suomessa ihmiset nukkuivat ulkovaatteet päällä ja varastivat polttopuuta valtion metsästä. Kaikkialla Suomessa ihmisistä oli tullut uudella tapaa lujia, sillä enää he eivät valittaneet turhasta. Kansakunta oli karaistunut. Yleisönosastokirjoitusten ja kanteluiden laatiminen epäoikeudenmukaisesti määrätyn pysäköintisakon tai ohi ajaneen bussin vuoksi oli taaksejäänyttä elämää. Kahden, kolmen tunnin odotusaika terveyskeskuksen päivystykseen tuntui pieneltä kärsimykseltä. Kaikenlaisten korvausten hakeminen oli jäänyt. Parvekkeella tupakoiville naapureille, kissojen omistajille ja yhdentoista jälkeen putkissa vettä lorisuttaville kanssaihmisille saattoi jo vaikka antaa anteeksi. Pyöräily jalkakäytävillä sai entistä harvemman jalankulkijakansalaisen raivon valtaan. Koulukyytejä lapsille osattiin jo järjestää ihan itse, ja opettajien annettiin pitää luokassa se kuri, mikä luokkahuoneeseen kuului."

Sota on kaikesta huolimatta aina sotaa, ja siinä pätevät aivan erilaiset moraalisäännöt kuin rauhan aikana. Sota myös väistämättä muuttaa ihmisiä. Kuoleman välitön läheisyys tuo esiin alkukantaisia piirteitä. Ihmishengen arvo putoaa dramaattisesti. Jos vihollishengen arvon pystyy vaivatta mittaamaan, niin ei asetoverienkaan henki enää korvaamattomana pysy. Sivistykseen kuuluvat seikat, kuten kansainvälisesti sovittujen sääntöjen noudattaminen on pelkkä kaukainen ajatus jostain toisesta maailmasta.

Tämä kirja piirtää sodasta korutonta kuvaa. Eivät suomalaiset tai yleensäkään ne "meidän puolella" taistelevat ole läpeensä hyviä ja kunnollisia. Kaikki eivät ole ahkeria ja urheita. Molemmilta puolilta löytyy aina tasapuolisesti niitä, jotka tekevät rikoksia ihmisyyttä ja ihmiskuntaa kohtaan. On sankareita, ja on lusmuja rintamakarkureita, jotka kuuluisi teloittaa siihen paikkaan. Näitä kaikkia on aina ollut, ja tulee aina olemaankin. Kaikesta tarunhohtoisuudestaan huolimatta niitä oli myös talvisodassa, sitä ei ole syytä unohtaa.

Mitä sodassa lopulta käy, jätän arvuuttelun tai kirjan lukemisen varaan. Talvisodan ihmeestä ovat kaikki kuulleet; mutta onko Suomella mahdollisuuksia kahden rintaman sodassa, jossa toisena osapuolena on nykyaikainen USA?

En ole mikään sotakirjallisuuden ystävä, mutta mielestäni tämä kirja on lukemisen arvoinen jo sen tarjoaman näkökulman vuoksi.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

 

Tässä on jälleen poiminta kirjaston uutuuslistalta. Joskus teininä luin ahkerasti Yöjuttu-lehtiä, jotka kai luokitellaan kauhuksi. Voi olla, että olen niiden jälkeenkin lukenut jonkun ko. luokkaan kuuluvan kirjan, mutta siitä on joka tapauksessa pitkä aika, 15 vuotta vähintään. Voin siis hyvällä syyllä sanoa olevani täysi untuvikko mitä tulee kauhuromaaneihin.

Elokuvia katsoessa minulle on yleensä tärkeää se, että tapahtumat olisivat mahdollisia. Ne saavat kaikin mokomin olla epätodennäköisiä tai vaikeita, kunhan ovat mahdollisia. Tästä vaatimuksesta on mahdollista tinkiä, mutta silloin on kyseessä jokin ihan muu lajityyppi, johon en tunne lainkaan yhtä paljon vetoa, ja silloin vaatimustaso nousee selvästi. Tämän kirjan kohdalla oli selvää, että vaatimus piti unohtaa. Koska kirjan varaajia oli paljon ja googlattu "takakannen kuvaus" kuulosti kiinnostavalta, päätin antaa mahdollisuuden.

Tukholma on ollut viikkoja painostavan helleaallon kynsissä. Tapahtuu jotain selittämätöntä, kun kaikki sähkölaitteet tuntuvat toimivan ilman verkkovirtaa, eikä niitä saa kytkettyä pois päältä. Yhtäkkiä ilmiö loppuu, ja samalla lakkaa ihmisiä yhteisesti vaivannut pääkipu. Helpotuksen hetki ei kestä pitkään, sillä kaikilla alueen ruumishuoneilla havaitaan kuolleiden heränneen henkiin. Ja mitä tapahtuukaan hautausmailla?

Kuulostaa siltä, mitä voisi olettaa näkevänsä seistessään videovuokraamossa, edessään b-luokan zombieleffan kotelon kääntöpuoli. Onneksi kirjan takakannessa oli tämä lisäys: "Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikein haluavat." Se antoi odottaa, ettei kyseessä olekaan vain tylsämielinen zombie-splatteri, jossa ajetaan takaa kuka ketäkin, ammutaan haulikolla, huidotaan isoilla veitsillä ja joku syö jonkun aivoja.

En haluaisi tehdä turhia juonipaljastuksia, mutta yksi oleellinen kohta on pakko mainita: kuolleista heränneiden lähistöllä ihmisillä on kyky kuulla toistensa ajatuksia. Myös kuolleiden "ajatuksia" on mahdollista kuulla, tosin niitä ei paljon ole. Sen sijaan kuolleet kuulevat elävien ajatukset, ja korvaavat heidän tunteillaan sitä, mikä heiltä itseltään puuttuu. Tässä kohtaa päästäänkin kirjan ytimeen. Kokeneemmalle kauhun lukijalle voi olla selvää, mikä tekee siitä kauhua; mitä siinä pelätään. Minulle se ei ollut mitenkään selvää, ja juuri sitä opin hyvin tässä kirjassa.

Miksi pimeitä hautausmaita myrskyisinä ukkosöinä pelätään? Tai niitä kuolleista heränneitä, joiden käsi työntyy esiin märästä mullasta? Kyse on aina jostain sellaisesta, mikä on voimakkaasti oman kokemusmaailmamme ulkopuolella. Pelon aiheena on se, mitä ei tiedetä. Se, minkä paikalle omassa mielessä täytetään jotain epämääräistä pahaa. Sen nimenomaan täytyy pysyä määrittelemättömänä ja tuntemattomana, sillä vain sillä tavalla mielikuvitus voi ajatella mitä tahansa, ja silti pelätä tapahtuvaksi jotain vieläkin pahempaa. Voi siis ajatella niin, että se pelon aihe on lähtöisin omasta mielestämme. Tässä kirjassa tämä ajatus viedään astetta pidemmälle ja konkreettisemmalle tasolle. Koska kuolleilla ei ole omia tunteita, he lainaavat niitä eläviltä. Elävät tuntevat pelkoa, joka heijastuu heihin kuolleilta takaisin voimistuneena, ja niin noidankehä on valmis.

"Pelko lisäsi pelkoa, viha vihaa ja lopulta jäljellä oli vain kasa palaneita ruumiita. Niin kuin aina, kaikkialla."

Yllä oleva lainaus on sattuvasti sanottu juuri tämän kirjan tapahtumista, mutta toimii hienosti paljon laajemmassakin mittakaavassa. Tarvitseeko edes muistuttaa vaikkapa islamista ja maahanmuuttajista? Olisi hauskaa lukea kirjan tapahtumia vertauskuvina, mutta valitettavasti en usko kirjailijan ajatelleen niin pitkälle.

Tämä lukukokemus oli sen verran hyvä, että aion antaa mahdollisuuden kirjoittajan toisellekin kirjalle, Ystävät hämärän jälkeen. Vähältä piti, etten katsonut sitä jo elokuvana, mutta eritoten nyt en edes halua nähdä sitä, sillä uskon, että jos kirjan pohjalta tehdään elokuva, niin kirja on aina parempi. Elokuva voi voittaa ainoastaan mestarillisen ohjaajan käsissä kirjan ollessa heikko, ja ilmaan jää kysymys, miksi mestarilliset ohjaajat tekisivät elokuvia huonoista kirjoista?

Marja Björk: Puuma

Tämä kirja löytyi kirjaston uutuusluettelosta. Vaikka saankin päivittäin tiedon uutuuksista, pitävät muut ilmeisesti sitä silmällä vieläkin tarkemmin, sillä muutamankin tunnin ikäisen syötteen kohdalla voi hyvin olla jo kymmenittäin varauksia. Ei millään pahalla kaikkia kirjailijoita kohtaan, mutta minusta on ilahduttavaa tietää, että monet muutkin väijyvät uutuuksia kirjastosta ja käyttävät sitä lukemistokanavanaan. Minä olen kirjastojen kannattaja, enkä edes pelkästään sen vuoksi, että jokainen kirja ansaitsee tulla luetuksi useammin kuin kerran, ja lukijan taas on tuhlausta lukea samaa kirjaa moneen kertaan, koska kaikkea ei kuitenkaan kukaan ehdi lukea. Aina jää lukematta valtava määrä kirjoja, jotka olisivat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Puuma on muodikas termi. Sen vuoksi kirja, jolla on sama nimi, on väistämättä myöskin muodikas. Jos ei nimellä olisi nostetta, pitäisin tätäkin kirjaa aika tavallisena. Nyt se kerää lisäpisteitä ajankohtaisuudesta.

Malla on lapseton viisikymppinen juristi, joka elää kahdestaan kuusikymppisen Kaukon kanssa. Kauko on myös juristi, joten taloudellisesti he ovat etuoikeutettuja. Kauko ei ole ottanut eroa vaimostaan, vaikka onkin elänyt Mallan kanssa viimeiset parikymmentä vuotta. Malla ei elättele kuvitelmia uskollisuudesta, vaan aloittaa epäröimättä seksisuhteen naapuritalossa asuvan Royn kanssa. Se ei suinkaan ole hänen ainoa säätönsä, vaan etelänmatkoilla hän käy säännöllisesti paikallisen gigolon kainalossa, eivätkä nämäkään ainoita ole.

Mallan ystävä Riitta on alkanut vakavan suhteen Tuomaksen kanssa, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Kirjailija kuvaa näiden kahden suhdetta ansiokkaasti, sillä lukijalle on alusta saakka päivänselvää, että Tuomaksen kaltaisista miehistä tulisi naisten pysytellä mahdollisimman kaukana.

Toinen puoli kirjasta ovat takaumat Mallan lapsuuden kesiin, jotka hän viettää äitinsä ja palvelijatar Signen kanssa kesämökillä. Viereisessä mökissä asuu mustalaisperhe, ja vähitellen Mallalle selviää, että naapurimökissä säännöllisesti vierailevalla Hemmillä ja hänen äidillään on seksisuhde. Tarkoituksena on ilmeisesti vetää yhteys äidin suhteen ja sen välille, että Mallastakin on tullut Puuma. Minusta se yhteys ei ole lainkaan suoraviivainen, mutta koska kirjailija hallitsee Mallan elämää, niin olkoon sitten niin.

Puuma on lyhyt kirja, alle 200 nopeasti luettavaa sivua. Jopa minäkin olisin voinut lukea sen yhdeltä istumalta, vaikken nyt lukenutkaan. Jos Kuolleet sielut ei vetänyt minua puoleensa, niin tämäpä veti. Sen vuoksi lyhyys jopa harmitti, sillä tätä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Kirjailija olisi huoletta voinut laajentaa tarinaansa ilman pelkoa siitä, että se olisi käynyt tylsäksi tai liian toistavaksi. Henkilöt ovat kiinnostavia, ja heidän elämäänsä olisi voinut kuvata enemmänkin, vaikka nytkään ei voi väittää, että ne olisivat jääneet tarpeettoman ohuiksi. Joko siis Björk osaa luoda hahmonsa suhteellisen vähällä tekstillä, tai sitten he ovat niin tuttuja kaikille jo valmiiksi, ettei enempää edes tarvita.

Antamatta enempää juonipaljastuksia mainitsen vielä sen, että kirjan ansioksi on luettava se, kuinka Mallan elämän ja yleensäkin puuman elämän tyhjyys paljastetaan. Päällisin puolin hän elää monen ihmisen unelmaa: on vapaa-aikaa ja rahaa jolla viettää sitä, ja käytännössä vapaus olla kenen kanssa lystää. Mutta mitä jää jäljelle juhlien jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet?

En edelleenkään anna arvosanoja, mutta laitan Björkin esikoisteoksen varaukseen.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nyt on jälleen klassikon vuoro. Muistaakseni Helsingin Sanomien klassikkoautomaatti ehdotti tätä alun perin, ja minun on ollut määrä lainata se ties kuinka kauan, mutta en ole kuitenkaan vaivautunut sitä varaamaan. Koska kirjan on halunnut lukea joku muukin aina samaan aikaa, pääsi se vuoroon vasta nyt, kun hyllyssä pilkotti halutun opuksen selkä.

Kirja alkaa Venäjän kirjallisuuden professorin osuudella, jossa kerrotaan Gogolin vaiheista kirjailijana ja hänen merkityksestään. Koska hänen nimensä on niin tuttu, niin oli yllätys, että tämä on hänen ainokainen romaaninsa. Itse kirjailijasta en aio mainita enempää, sillä sen kaltaista faktatietoa löytää paljon paremmin jostain muualta.

Tämän mainitaan olevan ensimmäinen suomennos, peräisin vuodelta 1882. Suomentajan persoona on kiinnostava, sillä hänen mainitaan kääntäneen ansiokkaasti kirjoja useista eri kielistä, mikä ei liene vallan yleistä. Kieli oli aluksi suhteellisen raskaslukuista kaikessa vanhanaikaisuudessaan, ja silmäkin tahtoi turhan kärkkäästi tarttua seikkoihin, jotka nykyään olisivat kielioppivirheitä.

Tarinan juoni kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään näin: paikkakunnalle saapuu erityisen miellyttävä muukalainen Tshitshikow, joka haluaa tutustua kaikkiin kaupungin virkamiehiin ja tärkeisiin ihmisiin. Sen jälkeen hän alkaa kiertää kylissä ostamassa kuolleiden maaorjien sieluja, siis sellaisten, jotka ovat harvoin toimitettavan henkikirjoituksen mukaan vielä hengissä, mutta oikeasti kuolleita. Kukaan ei käsitä, mitä hän voi niillä tehdä, ja yleensä niistä luovutaankin halukkaasti, koska omistaja joutuu maksamaan edelleen veroja. Sinetöityään virallisesti kaupat vietetään juhlat, joiden jälkeen kaupungin ihmiset alkavat ihmetellä Tshitshikowin motiiveja, ja perättömät epäilykset yltyvät yltymistään, kunnes sankarin on pakko lähteä karkuun jotain sellaista, mitä ei ole olemassa muualla kuin ihmisten mielissä. 

Juoni on todellakin kuvailtu tuossa ihan kokonaisuudessaan, eikä mitään sen kummempaa tapahdu. On ilmiselvää, ettei klassikon status ole peräisin ainakaan satumaisesta kekseliäisyydestä. Mistä sitten? Kirjan ja kirjailijan ansiot ovat ihmisluonteen kuvaamisessa. Juoni on oletettavasti laadittukin vain siksi, että sankarilla olisi syy vierailla erilaisissa taloissa ja kirjailijalla siten olisi mahdollisuus maalata kuva erilaisista ihmistyypeistä. Sen hän tekeekin mestarillisesti, ja käsittääkseni Gogolin ansiot ovat nimenomaan siinä. Mainittakoon juonesta vielä se, että Tshitshikowin motiivi sielujen ostolle paljastetaan lopussa, mutta minä en aio sitä kertoa.

Lukiessani Seitsemää veljestä teki suuren vaikutuksen siinä käytetyn kielen rikkaus. Tässä oli jotain samaa, joskin hieman eri tyyppistä. Uskon esipuheen mainintaan suomentajan erinomaisuudesta, mutta silti olisi varmasti antoisaa lukea tämä alkuperäisenä, olettaen tietysti että osaisi kielen kuin äidinkielensä. 

Jos antaisin arvosanoja, niin tämä ei silti saisi järin hyvää. Olen huomannut, että lukunopeuteni korreloi sen kanssa, kuinka paljon kirjasta tykkään. Se onkin järkeenkäypää, sillä jos tykkään teoksesta, haluan lukea sitä innokkaammin, ja lukukertojen pituus kasvaa. Tämän luin kovin monessa pätkässä, eivätkä rupeamat olleet kovin pitkiä. 

Yhtään väheksymättä tämänkään kirjan klassikkoasemaa, olisi hyvä, jos näiden yhteydessä olisi jo valmiiksi maininta siitä, mikä on se ansio, jolla asema on saavutettu. Minua kiinnosti alun perin juoni, mutta näin jälkikäteen en tietenkään sen vuoksi kirjaa lainaisi.

Sinikka Nopola: Teepussit

  Tämä kirja tarttui mukaani kirjaston palautuskärrystä, siitä mihin ihmiset laittavat palauttamansa aineiston ennen kuin kirjaston henkilökunta siirtää sitä oikealle paikalleen. Olen joskus vuosia sitten lukenut Nopolan kirjan Ei tehdä tästä ny numeroo, mutta enemmän meidän perheessämme hänen teoksiinsa on ihastunut tyttäreni, jonka suosikkeja Risto Räppääjä -kirjat ovat, ja samaa kyytiä ovat kelvanneet Heinähatut ja Vilttitossutkin.

Teepussit on novellikokoelma, ja kuten kansikuvastakin tarkkanäköinen voi lukea, Nopolan esikoisteos. Kyseessä on toinen painos, siitä johtuu Bestseller-status. En ole novelleja pahemmin lueskellut, lähinnä vain Jari Tervolta, mutta niiden perusteella odotin tältäkin viihdyttävää luettavaa, sillä oli ilmeistä, että kirjoittajan teksteille on kysyntää.

Kirja ei kyennyt vastaamaan odotuksiini. Eikä se edes johtunut siitä, että odotukset olisi kohotettu liian ylös. Yksinkertaisesti en vain tykkää novelleista, joista puuttuu se jokin. Yllätys olisi hyvä, jotain odottamatonta. Huipennus. Jokin viehättävä idea. Oivallus. Nopolan novellit loppuvat noin vain, yhtäkkiä. Ne loppuvat kesken. Lukijasta tuntuu melkein jokaisen tekstin jälkeen, että "Tähänkö se nyt loppui? Jäikö minulta jotain ymmärtämättä?" Yksittäisen novellin kohdalla voisi vielä epäilläkin omaa käsityskykyään, muttei sentään kokonaisen kirjan.

En silti halua tuomita teosta kokonaan, sillä kaikesta tavallisuudestaan huolimatta henkilöt ovat kiinnostavia, tai ehkä juuri siksi. Samoin dialogi. Kirjan takakannessa kerrotaan teksteissä vilahtelevan tulevien henkilöhahmojen esikuvat, ja sen uskon kyllä; noita henkilöitä on hyvä kehitellä edelleen ja käyttää jossain laajemmassa.

Loppukädessä tästä kirjasta ei oikein muuta jäänytkään käteen kuin alkusoitto, lupaus siitä, että jotain muuta, parempaa, on vielä tulossa. Ilmeisesti minun siis täytyy lukea jokin muukin kirja ennen kuin vedän johtopäätöksiä kirjailijasta aikuisille tarkoitettujen kirjojen tekijänä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Bongasin tämän kirjan kirjaston uutuusluettelosta. Tapanani on katsella siitä kirjoja, joita on varattu ahkerasti. Googlaamalla niistä saa nopeasti lisätiedon, ja voikin liittyä varaajien jonon hännille, jos sattuu kiinnostamaan.

Vesa ja Tuula ovat kolmekymppinen pariskunta. Vesa on unelma-aviomies, sillä hän osaa ottaa vaimonsa huomioon paremmin kuin kukaan, ja muistaa häntä jatkuvasti pienillä lahjoilla ja muilla. Parisuhteen idylli järkkyy, kun Vesa jää kiinni uskottomuudesta lähestulkoon mahdottoman yhteensattuman seurauksena. Tovin kuluttua käykin ilmi, ettei kyseessä ollutkaan ainutkertainen tapaus, vaan jotain aivan muuta.

Tuossa on ihan hyvä lähtökohta näytelmälle, ja sellaiseksi Susi sisällä on alun perin kirjoitettukin. Vaikkei tätä tietoa olisi kirjan sisäkannessa kerrottukaan, se olisi ollut helppo arvata, sillä näytelmäisyys paistaa tekstistä läpi pahemman kerran. Lymi tunnetaan paremmin näyttelijänä kuin esikoisromaanikirjailijana. Tästä kirjasta olisi halutessaan voinut tehdä romaanimaisemmankin, sillä nyt sen viehätys on pitkälti henkilöiden dialogin ja repliikkien varassa. Johtuen luultavasti taannoin telkkarissa nähdystä Parasta aikaa -sarjasta, en kyennyt missään vaiheessa lukemista kuvittelemaan Vesaa miksikään muuksi kuin Hissu Hietalahdeksi, ja Tuula oli Lymi itse. Teatterissa henkilöt rakentuvat näyttelijän suorituksen perusteella; ihmiset näkevät omin silmin millaisia he ovat. Kirjassa sama ei onnistu, ja juuri sen vuoksi olisinkin lisännyt siihen kohtauksia, jotka ehkä teatterissa - eritoten komediassa - olisivat tylsiä, mutta kyllä niitä kirjaan mahtuisi.

Susi sisällä yrittää olla komedia. Läpi tekstin tuntuukin kepeä ote ja hauskoja kohtia tulee tuon tuostakin. Mutta samaan aikaan minua ahdisti se tapa, jolla eroava pariskunta kohtelee ja laiminlyö lapsiaan. On selvää, että Tuula on valtavan järkytyksen vallassa, mutta käytännössä hän jättää 9- ja 5-vuotiaat lapsensa oman onnensa nojaan usean kuukauden ajaksi. Katuvainen Vesa yrittäisi kyllä osoittaa lapsillekin huomiota, mutta Tuula ei sitä salli. Lastensuojelukin otetaan esiin yhdessä vaiheessa pitäen itsestään selvänä, ettei sellainen nyt voisi mitenkään tulla kyseeseen, mutta totta puhuakseni minusta Tuula käyttäytyi tavalla, jonka perusteella lasten olisi ollut parempi olla muualla. Lymi tuskin on tarkoittanut tehdä tästä kannanottoa lasten huoltajuuteen erotapauksissa, mutta piirtää esille yhden esimerkin. Missään vaiheessa ei esitetä vaihtoehtoa, että lapset voisivat olla isänkin kanssa, joka parisuhdepuutteistaan huolimatta suoriutunut vanhemmuudesta oleellisesti vaimoaan paremmin. Tämä yksityiskohta on asia, joka nousee romaanissa esille huomattavasti voimakkaammin kuin näyttämöllä, ja se on samalla kohta, jossa Lymin tulisi romaanikirjailijana kehittyä. Näytelmän muokkaaminen romaaniksi ei ole triviaali tehtävä.

Kaiken kaikkiaan Susi sisällä on ihan hyvä yhteenveto eroamisesta. Vaikka esitystapa onkin kepeä, niin mieleen jää se, ettei ero ole kenellekään hyväksi.

Roberton kakku

Kun päätin aloittaa blogin pitämisen, oli päällimmäisenä mielessäni ruoka. Jos olisi valtaisan viitseliäs ja aivan liikaa aikaa, niin voisi ihan hyvin blogata muistiin kaikki ateriansa. Valitettavasti jonkinlaisesta realismista on pidettävä kiinni, ja aiheita on karsittava, joten ilmeisesti päädyn sitten kirjoittamaan ainoastaan aterioista ja ruoista, joissa on jotain erityistä.

Ensimmäisen ruokabloggaukseni aihe on minulle epätyypillinen, sillä kyse on makeasta kakusta. Jos minulta kysyy suosikkikakkuani, vastaan epäröimättä kerrasta toiseen samoin: "voileipäkakku". En yleensäkään ole suuri makeiden leivonnaisten ystävä.

Ohessa on kuva Roberton kakusta. Yritin pohtia, olenko koskaan nähnyt kakkua, joka olisi ulkoisesti vielä tätäkin mitättömämpi. En keksinyt. Jos tätä olisi myynnissä jossain kahvilassa, jossa vitriinistä valitaan syötäväksi se paakelssi, joka ulkoisesti eniten houkuttelee, niin olen aika varma että tämä leivonnainen jäisi viimeiseksi, ja sitä ottaisi viipaleen se, joka on tullut kahvilaan lähinnä seurustelemaan, ja hänen seuralaisensa on lupautunut tarjoamaan kahvit. Koska muuta ei olisi tarjolla, olisi pakko ottaa pala tätä, koska ei kehtaisi kieltäytyäkään. Näön vuoksi sitten haukkaisi palasen. Toteaisi ulkonäön pettäneen pahemman kerran, ja söisi hymy kasvoillaan palan loppuun. Kahviteltuaan kävisi katsomassa, mikä leivonnaisen nimi olikaan, ja varmistaisi että sitä on saatavilla toistekin. Seuraavalla kerralla hän tulisi paikalle ajoissa ja unohtaisi kaikki kermaiset houkutukset ja kirkkain värein kiiltävällä hyytelöllä viimeistellyt ihanuudet ja ottaisi epäröimättä viipaleen Roberton kakkua, samalla mielessään tyytyväisyyttä myhäillen, kun muut asiakkaat tietämättömyyttään tyytyvät niihin muihin. Juuri niin; on Roberton kakku, ja on ne muut.

Ruoanlaitossa esillepano on tärkeää. Voidaan ottaa esimerkiksi lähestulkoon mikä tahansa hieno ravintola-annos, ja jos se tarjoillaan ruokalatyyliin kauhalla lautaselle mätkäyttäen, niin siitäkin tulee ruokalaruokaa. Toisella puolella on kotiruoka. Se on konstailematonta ja mätkäytetään lautaselle hellan ääressä, mutta se maistuu hyvältä. Roberton kakku on sitä kotiruokaa. Se on michelin-ravintolan huippuruokaa ala-asteen muovilautaselta tarjottuna. Jos visuaalinen ilme on tärkeää, niin tätä syödään silmät kiinni, mutta takuulla sitä syödään, ja otetaan lisää.


 
Täältä tulee se resepti. Lähteenä on Pieni kakkukirja, jonka kansikuvassa tämä kakku jostain käsittämättömästä syystä oli.

Näitä tarvitaan:
100 g voita
200 g mantelimassaa
2 munaa
2 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
(ei lainkaan leivinjauhetta)
1 tl vaniljasokeria
1 dl rusinoita
6 hienoksi silputtua kuivattua aprikoosia
2 rkl konjakkia, viskiä tai rommia

Voitele ja leivitä pieni pyöreä kakkuvuoka - mieluiten irtopohjainen, halkaisijaltaan n. 20 cm. Leikkaa mielellään leivinpaperista pyöreä pala ja aseta se vuoan pohjalle, niin valmiiseen kakkuun ei joudu niin paljon leivänmuruja.

Sulata voi ja pane se sivuun. Raasta mantelimassa karkeaksi ja pane se sivuun. Vatkaa munat ja sokeri todella kuohkeaksi. Lisää siihen sulatettu voi ja sekoita. Kääntele joukkoon mantelimassa (miten se muka käännellään? Se vaati voimaa ja ronskia sekoitusta).

Sekoita pienessä kulhossa vehnäjauhoihin vaniljasokeri, rusinat ja aprikoosisilppu. Sekoita ne kaikki munataikinaan. Mausta valitsemallasi viinalla. Kaada taikina voideltuun vuokaan.
Paista 160 asteen lämmössä n.45-50 minuuttia, jos vuoan halkaisija on 18 cm. Tai suunnilleen 40 minuuttia, jos vuoan halkaisija on 20 cm. (Itse paistoin 20-senttisessä vuoassa 45 minuuttia luettuani ohjeen huolimattomasti, mutta se ei tuntunut haitanneen.)
Tämä kakku jähmettyy jäähdyttyään - sen pitää siksi seistä mieluiten kaksi vuorokautta ennen kuin se tuodaan tarjolle. jos se leikataan ensimmäisenä päivänä, kakusta tulee liian tahmea, vaikka hyvältä se silloinkin maistuu...

Riikka Pulkkinen: Raja

En enää muista, mistä keksin tämän kirjan. Mielikuvana on, että se olisi löytynyt jonkun blogin perusteella, mutta enpä äkkiseltään löytänyt sellaistakaan. Kirjassa on kaksi pääaihetta: eutanasia sekä opettajan ja oppilaan välinen suhde. Minä-kertojia on neljä, joista jokaisen osuus on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Näistä ainoastaan kuusivuotias Anni eroaa niin selvästi, että hänen kertomansa tunnistaisi vaikkei se muusta tekstistä kävisikään ilmi. Tarkoitus on hyvä, mutta kaipaisin tyylieroja pikkuisen selvemmiksi, jolloin se vahvistaisi myös kunkin kertojan persoonasta muodostuvaa kuvaa. Voi tosin olla, että olen vain niin kokematon lukija, että tällaiset seikat täytyy vääntää minulle rautalangasta.

Jos kirjan aiheena on eutanasia, niin odotettavissa on jonkinlainen kannanotto sen oikeutukseen. Se tulee ilmi tässäkin kirjassa, vaikka loppujen lopuksi juuri tässä tapauksessa sen olisi helposti voinut jättää väliinkin, lukijan oman harkinnan varaan. Pakottaa hänet pohtimaan, mitä tapahtuisi ja ottamaan siten kantaa itse.

Toisen pääaiheen kannanotto jää minusta roikkumaan hieman puolitiehen. Eniten lukijana kaipasinkin selitystä sille, miten nämä kaksi asiaa rinnastuvat toisiinsa, ja se toki löytyikin. Jos toisaalta pääpareina ovat eutanasiaa hautova Anja ja hänen miehensä ja toisaalta Mari ja hänen opettajansa Julian, niin jälkimmäisen parin kohtalot jäävät turhan paljon auki. Heidän suhteensa seuraukset jäävät askarruttamaan, ja juuri se olisi tekijä, joka määrää kirjailijan kannan tällaisen suhteen oikeutukseen.

Luen yleensä kirjoja pienissä pätkissä, ja tämän teoksen kohdalla erityisesti alku oli huomattavan rikkonainen. Se ei ole paras tapa aloittaa kirjaa ja päästä vauhtiin. Ehkä osin sen vuoksi alku tuntuikin kovin laimealta, kunnes yhtäkkiä ja yllättäen taso nousikin jonnekin sfääreihin. Tässä näyte, josta erityisesti tykkäsin:

"Kun mies oli jo unohtanut oman ruumiinsa kohdat, oli silti jäljellä vielä muisto taivaan väristä jonain tiettynä kesäiltana vuosia sitten ja muisto rakkaan posken untuvaisesta nukasta. Meillä on muisti ja itseys sitä kautta. Muisti tärkeämpi kuin ruumis rajaamassa minuutta. Minun ruumiini voi alkaa lahota ja kuihtua, mutta muisti jää elämään vielä, se voi elää kun ruumis ei enää tottele tahtoa, ja sitten sekin katoaa tai siirtyy niihin jotka jäävät jälkeen."

Kuvaillessaan Marin ja Julianin suhdetta tuntuu ilmeiseltä, että kirjoittaja on nainen, ja on helppo uskoa hänen olevan vieläpä nuori. Tässä tapauksessa se on hyvä asia. En tiedä, näyttääkö teksti naisten silmin toisenlaiselta, luultavasti. Mikäli olen ymmärtänyt oikein kirjan saaman suosion, niin se toisenlaisuus ei voi olla ainakaan huonoon suuntaan.

Tämä on kirjailijan esikoisromaani, ja minusta se on oikein lupaava. Hän on ehtinyt julkaista jo toisenkin, josta en tosin tiedä mitään muuta. En lisää sitä lukulistalleni vielä, mutta mitä luultavimmin tulen tekemään sen myöhemmin.

Jari Tervo: Ohrana

Ohrana on keskimmäinen Tervon historiallisista romaaneista, kaksi muuta ovat Myyrä ja Troikka. Myös tapahtuma-ajaltaan Ohrana on keskimmäinen, sen tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1944. Kirjan minähenkilönä on desantinmetsästäjä Attila Rahja, joka kertoo kirjan tapahtumia 106-vuotiaana vanhainkodissa hoitajalle, jota ukon puheet kiinnostavat. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Neuvostoliiton lukuun toimiva, kuolemaantuomittu ja Rahjan rakastettu Vilja Oljenpalo, edellisen kihlattu, desantti Janne Mutka sekä joukko Rahjan sukulaisia.

Juonta en katso tarpeelliseksi ryhtyä kuvailemaan, koska sen voi kukin halutessaan selvittää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuten odottaa saattaa, ovat tapahtumat kietoutuneet toisiinsa tavalla, johon on Tervon romaaneja lukiessaan tottunut. Pienet, yhdentekeviltä tuntuvat seikat paljastuvat jäljempänä tärkeiksi käänteiksi, eikä henkilöitä juurikaan esitellä turhaan, vaan yleensä hekin ovat mukana tarinassa jollain muullakin tavalla kuin ensi mainitsemalta ajattelisi.

Melkein kaikki Tervon romaanit lukeneena osasin tämän kohdalla jo yrittää arvailla noita yksityiskohtia, mikä niistä osoittautuisi merkitykselliseksi. En ole pahemmin lukenut dekkareita, joten en tiedä onko tuollainen ihan arkipäiväistä niiden maailmassa. Oli tai ei, pidän Tervon tavasta niitä käyttää, ja jatkuvasti hän onnistuu yllättämään.

Samaan tapaan kuin Myyrässä ja Troikassakin, kertojan henkilökuva piirtyy kiitettävän tarkasti, eikä kenenkään persoona lopussa ole enää sama kuin se oli alussa. Tälläkin kertaa loppua kohti tapahtuu pehmenemistä. Aivan kuin kirjailija haluaisi uskoa kaikissa ihmisissä olevan pohjimmiltaan jotain hyvääkin. No, ehkei sentään ihan kaikissa.

Historiallisesta kolmikosta tämä oli mielestäni selvästi paras hopeatilan mennessä Troikalle. Kaikista Tervon romaaneista pidän edelleen parhaana Minun sukuni tarinaa. Ero ei ole lopulta suuri, mutta se vie voiton loppupaljastuksensa voimalla, joka viehätti minua erityisen paljon. Näen Ohranassa hieman samantyyppistä rakentelua ihmisten roolien vaihtaessa paikkojaan kohtalon sanelemana.

Oikeastaan nyt on hieman haikeakin mieli, sillä enää ei kirjastossa ole odottamassa Tervolta kuin Siperian Tango, jossa on pari uutta novellia sekä Kallellaan, josta en ennakkotietojen perusteella uskalla odottaa läheskään niin suuria kuin muista romaaneistaan. Tervo on tarjonnut minulle viimeisimmän vajaan vuoden aikana mitä miellyttävimmän kirjallisen retken, jonka etenemistä olen hieman säästellytkin, jottei tulisi ähkyä liian paljosta herkuttelusta yhteen menoon. Kiitoksia siitä, ja jään odottamaan mielenkiinnolla ja innostuksella sitä, mitä jatkossa seuraa. Suosikkikirjailijastani ei ole epäselvyyttä, eikä se enää ole Erlend Loe.

Kari Hotakainen: Klassikko

Tämänkertainen kirja oli Klassikko. Se on mainittu Hotakaisen läpimurtoromaaniksi, ja tuntematta hänen aiempaa tuotantoaan on murtautuminen tämän teoksen voimin helppo uskoa. Jos ei se ole siis aiemmin tapahtunut, niin tämän myötä on vääjäämätöntä turha enää kuvitella lykkäävänsä. Aiemmin olen lukenut Juoksuhaudantien ja tuoreen Ihmisen osan. Jälkimmäistä pidin aika köykäisenä teoksena, tai sitten en vain ymmärtänyt sitä oikein. Juoksuhaudantiestä pidin, ja muistelen sen muistuttaneen Klassikkoa kirjoitustyyliltään.

Klassikko jakautuu kolmeen osaan: ensimmäinen ja viimeinen ovat itse romaania, ja niiden välissä on päiväkirjamuotoon kirjoitettu osuus, jonka on määrä muodostaa osin tai kokonaan tunnustuksellinen omaelämäkerta, jota kirjailija romaanissaan kirjoittaa. Ilmeisesti suuri osa päiväkirjan faktoista kertoo todella Hotakaisesta itsestään, mutta kuten asioita tuntematta saattaa olettaakin, on mukana ihan selvää fiktiota. Tavallaan harmi, sillä olin jo valmis lisäämään sen Timo-kirjan lukulistalleni :)

Päiväkirjaosuus on mielestäni kirjan tylsin ja heikoin osuus, ja sen vuoksi on ikävää, että se on niin pitkä. Silloin kun Hotakainen yltyy fiktiossaan kaikkein korkealentoisimpaan vaiheeseen, tulee mieleen ihan suoraan pari viikkoa sitten lukemani Juhani Mäkelän Entä jos sittenkin, eikä se ole hyvä asia. Erityisen tylsä päiväkirjavaihe on romaanin  ensimmäisen osan jälkeen, joka parasta tekstiä, jota muistan lukeneeni pitkään aikaan. Se on oikea herkkupala! Romaanin jälkimmäinen osa ei yllä yhtä korkealle, vaan sen voittaa mielessäni Pertti Sveholmin esittämä komisario Vikström kirjan elokuvaversiossa. Kirjaa lukiessani kaikki muut henkilöhahmot - ilmiselvää Arvi Lindiä lukuun ottamatta - kykenen kuvittelemaan päässäni, mutta Vikström on ja pysyy Sveholmina.

Autot ja autoilu on Klassikossa hyvin tärkeässä osassa. Oma suhteeni autoiluun on sen verran viileä, että voi pitää hienona saavutuksena sitä, että aihetta on kyetty käsittelemään näin hienosti, jopa kiinnostavasti. Toki on todettava, että autoilu on siinä mielessä turvallinen aihe, että se koskettaa omakohtaisesti erittäin suurta kansanosaa, vaikka kosketus suurimmalle osalle olisikin yhtä viileä kuin minulle.

Koska tämän on määrä olla myös ruokablogi, en malta olla mainitsematta myös sitä aihetta, sen harvan kerran kun se on kirjallisuudenkin seassa mahdollista. Kirjailija tekee ansiokasta työtä kuvailemalla einesruokien vaikutusta keski-ikäisen automyyjän elimistöön, ja nostaa samalla koko valmisruokateollisuuden suureksi salaliitoksi ihmisruumista vastaan. Maalailtuaan pitkään toinen toistaan ällöttävämpiä mielikuvia epäterveellisistä einesvirityksistä ja niiden kulusta pitkin rasittunutta ruoansulatuskanavaa ja rönsyilyä verenkierrossa, hän kuitenkin antaa yhtäkkiä ja täysin odottamatta synninpäästön suomalaiselle miehelle, joka liikuttuneessa mielentilassa osoittaa kykenemättömyytensä vastustaa peruselintarvikkeemme - joka Atlaan tavoin kannattelee rasvaisilla hartioillaan koko ruokaympyrää - suloista seireenin kutsua. Puhun siis lihapiirakasta, ja tähän tapaan kirjoittaa siitä Kari:

"Erityisen hankalaksi asian tekee se, että nämä ruoat on tehty maistuviksi, niissä on makeisen houkuttelevuus ja helppous. Ne tuovat kolmen minuutin kevään keskelle loskaa. Hihnalta tullut iso lihapiirakka, tuo pesäpalloräpylän näköinen tilateos, jonka sisään on ahdettu paistettu kananmuna, lauantaimakkaraa ja kurkkusalaattia, maistuu kovaan nälkään niin mahtavalta, että sitä on mahdoton syödä rauhallisesti ja kiireettä. Jokainen joka on syönyt sellaista ulkoilmassa kylmä kahden desin maito kyytipoikana, tietää mistä puhun."

Vielä lihapiirakkaa ja Atlaan hartioitakin korkeampiin sfääreihin kohoaa katkelma, jossa Pera vuodattaa tuntojaan suomalaista Matti Meikäläistä, siis tavallista autoilijaa kohtaan. Sitä Keijo Keskivertoa, joka kaikesta huolimatta tuntee itsensä paremmaksi kuljettajaksi kuin 90% kanssa-autoilijoistaan. Ikävä kyllä se pätkä on liian pitkä toistettavaksi tässä, ja pääsee oikeuksiinsa vasta kirjassa, joten tiedät kyllä, mitä tehdä.

Jälleen tuli lukulistalle lisää täytettä, Hotakaista on sinne saatava lisää.

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Kuten kirjan kannessakin sanotaan, tämä teos kuuluu ilmiselvästi klassikko-osastoon. Kirja muodostuu kolmesta osasta: Petroniuksen itsensä kirjoittamasta tarinasta, Edwin Linkomiehen selostuksesta tekijästä, teoksesta ja sen asemasta historiassa sekä alaviitteistä, joita ei ole merkitty erikseen tekstin sekaan, koska niitä on todella runsaasti, ja paikoitellen selitykset veisivätkin kohtuuttoman paljon tilaa.

Trimalkio on vapautettu orja, jolla on ollut menestystä kaupankäynnissä, ja hän järjestääkin pitonsa kerskuakseen vauraudellaan. Suunnilleen kaikki, mikä illan aikana esiin tulee, pyrkii jollain tavalla palvelemaan edellä mainittua tarkoitusta ja ylistämään isännän erinomaisuutta. Jos Trimalkio avaakin suunsa etupäässä ylistääkseen itseään, hän tahtomattaan samalla tuo ilmi oman oppimattomuutensa. Hän viittaa tuon tuostakin historiallisesti tunnettuihin henkilöihin ja taruihin, mutta tosiasiat tahtovat mennä jatkuvasti sekaisin. Petronius kuvaakin Trimalkiota nousukkaan perustyyppinä, miehenä, joka arvostaa rahaa yli kaiken ja haluaa muidenkin arvostavan häntä sen vuoksi. Samalla varakkuuden myötä hän on noussut yhteiskunnallisesti sellaiseen asemaan, jonka tulisi tuoda mukanaan arvostusta, mutta sen Trimalkio itse tekee vaikeaksi kaikella sivistymättömyydellään ja itsekeskeisyydellään. Hautakiveensäkin hän haluaa kaiverrettavaksi itseään kuvaamaan mm. sanat "joka ei koskaan kuunnellut filosofeja". Hän halveksii filosofeja siksi, että heidän tieteensä ja puheensa ei ole käytännöllistä ja arkipäivässä konkreettisesti hyödynnettävissä.

Trimalkion pidot on osa teosta nimeltä Satyricon, jossa on katkelmia huomattavasti suuremmasta teoksesta. Trimalkion pidot on näistä katkelmista kaikkein suurin yhtenäinen säilynyt osa. Linkomiehen kuvauksen perusteella tämä alkuperäinen teos olisi laajuudeltaan useita satoja sivuja pitkä, ellei tuhansiakin. Trimalkion pidot poikkeaa aihepiiriltään ja sisällöltään muusta teoksesta, mikä sai minut henkilökohtaisesti ajattelemaan, onko se mahtanut olla syynä suurimman osan tekstistä kokemaan kohtaloon (siis häviämiseen unholaan). Käsitin muun teoksen olleen pitkälti seksuaalissävytteistä, mikä on jossain historian vaiheessa hyvinkin voinut olla sellainen hirvitys, jota ei ole voitu jälkipolville välittää. Harmi.

Itse tarinasta jäi sellainen jälkimaku, että tämän teoksen historiallinen merkitys on paljon suurempi kuin sen kirjalliset ansiot. Totta puhuakseni olisi ollut kiinnostavampaa lukea vastaavanlainen kuvaus mahdollisimman tavallisista pidoista sen sijaan, että kaikessa on pyritty pröystäilemään. Mutta Petroniuksen tarkoitus ei suinkaan ole ollut tehdä historiallista dokumentaatiota, vaan satiiria sen ajan Roomasta.

Jari Tervo: Taksirengin rakkaus

Tämän kirjan kohdalla ei ollut minkäänlaista valinnan vaikeutta, sillä Jari Tervo on suosikkikirjailijani, eikä minulla ollut hänen kirjoistaan tämän lisäksi lukematta kuin Ohrana ja runokokoelmia, jotka eivät lukulistalleni edes kuulu. Olen pitänyt kovasti hänen viihdekirjoistaan (en tiedä, mikä olisi oikea termi, mutta tarkoitan sillä muita romaaneja kuin Myyrä, Ohrana ja Troikka), eikä tämäkään ollut poikkeus.

Taksirengin rakkaus on novellikokoelma, jonka nimitarina on pienoisromaaniksi luettava Miljoona etunojapunnerrusta. Jokainen tarinoista saa minussa heräämään kirjoittamisen halun; tahtoisin itsekin yrittää jotain vastaavaa. Tervon ideat vain ovat paljon parempia, puhumattakaan sitten kirjoitustaidosta. Pidän hänen tyylissään paljon siitä, että lukijankin on pysyttävä hereillä, jos haluaa pysytellä kärryillä hänen huumorissaan.

Eniten pidin tarinasta Pohjois-Suomen Ekonomikillan Puhaltaja. Se on herkullinen murhatarina, jossa päähenkilö päätyy tekemään hätiköityjä ratkaisuja. Enempää en aio kertoa, sillä muuten pilaisin lukijalta mielenkiinnon.

Mikäli et ole vielä Tervon tuotantoon tutustunut, niin ehdit vielä pelastamaan sielusi kadotukselta, sillä totisesti minä sinulle sanon: lue! Sekä tämä että toinen novellikokoelma Siat ja naudat ovat loistavia johdatuksia hänen kirjoihinsa.

Ennakkoeditointi: näköjään novellikokoelmia on vielä kolmaskin: Siperian tango. Laitan sen välittömästi lukulistalleni, joten sekin on odotettavissa tänne ennen pitkää.

Veijo Meri: Manillaköysi

Jos edellinen kirja oli päätynyt luettavaksi sattumalta, niin tämä puolestaan kuuluu juuri siihen osastoon, jota pyrin lukulistalleni haalimaan, eli kirjoja, joista olen kuullut ennenkin ja jotka voi luokitella enemmän tai vähemmän klassikoiksi. Ennakkokuvausten perusteella käsitin kirjan kritisoivan sodan mielettömyyttä yleisesti, ja se sopi minulle erityisen hyvin.

Pituutensa puolesta tämä kuuluu samaan suupalaosastoon kuin edellinenkin. Sivuja on alle 200, teksti suht harvaa ja vieläpä kuvitusta seassa. Se oli pienoinen pettymys, että sitä kaipaamaani kritiikkiä ei juurikaan ollut, ainakaan sellaisessa muodossa kuin odotin. Itse köyden kohtalo kylläkin minua viehätti, etenkin kun ottaa huomioon, että sen piti olla "ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine jonka hän oli löytänyt koko sotaretken aikana." Jos siis kaikkein suurin hyöty, minkä sotamies sodasta saattoi mukaansa saada, oli tuo köysi, ja kun vielä muistetaan mitä köyden mukana kuljettaminen hänelle aiheutti, niin se summaa hienosti sodan kokonaisuudessaan.

Kirjan juoni sinänsä ei ole kovin kummoinen, eikä päähenkilöäkään käsitellä syvällisesti. Lähinnä kyse on kokoelmasta tarinoita, jotka on jotenkin punottu yhteen, jos ei muuten niin joku niitä kertoo. Tarinat sinänsä ovat kyllä ihan hauskoja.

Hieman jäi sellainen tunne, että ymmärsinköhän minä kirjan hienoutta oikein? Oivallukseni köydestä oli kyllä kiva, muttei sentään riitä kohottamaan tätä klassikkotasolle saakka, eivätkä ne tarinatkaan NIIN erinomaisia ole. Ehkä minun täytyy seuraavaksi lukea jonkun muun kertomana, miksi tämä kirja on sitä mitä on.

Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?

Tämä kirja päätyi ensimmäiseksi blogimerkinnäksi usean sattuman kautta. Aivan ensimmäinen sattuma oli se, että ylipäätään päädyin lainaamaan koko kirjan.  Toinen sattuma oli se, että päädyin perustamaan blogini juuri samana iltana kun luin kirjan loppuun. Lisää sattumia tulee siitä, ettei samana iltana ollut muutakaan tärkeää tekemistä, kuten vaikkapa telkkarin katsomista.


Yleensä en lainaisi tämän kaltaista kirjaa; olenhan laatinut itselleni listan kirjoista ja kirjailijoista, joihin pitäisi tutustua, eikä Mäkelä toistaiseksi sillä listalla ole. Tämä kirja vain sattui olemaan kirjastossa esittelyhyllyssä, kuten monta muutakin Mäkelän kirjaa. Muistan hänet Satunnaisena Matkailijana telkkarissa, ja odotin kirjan olevan samaa, viihdyttävää tyyliä, ja satuin juuri sillä hetkellä tuntemaan vetoa jotain kevyttä, pientä suupalaa kohtaan. Sen vaatimuksen kirja täyttääkin hyvin.

Kannessa lukee "Vaihtoehtoismuistelmani". Kirjassa on muutama kymmentä varmaankin pakinaksi luokiteltavaa muisteloa, joissa jokaisessa on ideana se, että tarjotaan vaihtoehto, mitä olisi voinut tapahtua, jos jokin ratkaiseva tapahtuma olisikin mennyt hieman toisin. Ihan kiva idea, ja alussa on hauskaa lukea, kuinka Mäkelä päästää mielikuvituksensa lentoon. Valitettavasti hän alkaa pian toistaa itseään, ja pyrkii hauskuuteen liitelemällä turhan korkeissa sfääreissä. Pari ensimmäistä kertaa on viihdyttävää ajatella kuinka hyvin hän olisikaan ehkä menestynyt, mutta tusinan jälkeen vitsi on jo vanhentunut. Onneksi sentään muitakin vaihtoehtoisia tapahtumamalleja on. Ehkä aloin tulla jo kateelliseksi.

Tämä oli ensimmäinen Mäkelän kirjoittama kirja, jonka olen lukenut (tosin sellainen nimeke kuin Maailman suurin sauna kuulostaa oudon tutulta, mutten muista siitä mitään jos lukenut ehkä olenkin), eikä lukulistalle tule toistaiseksi lisää merkintöjä. Kirjoittaja on omien sanojensa mukaan kirjoittanut yli 2000 pakinaa, joten ei ole ihme, jos ei juuri tähän kirjaan ole osunut niiden kirkkaimmat helmet. Hieman väkisin väännetyltä teos tuntuu, aivan kuin sivumäärää olisi ollut pakko saada kerrytettyä mm. sillä, että moni pakina on juuri ja juuri yltänyt uudelle sivulle, jolla on sitten alle viisi riviä tekstiä. Saahan sillä tavalla helposti kymmeniä sivuja lisää pituutta, jos jokaisen jutun pidentää yhden sivun verran.


En voi suositella juuri tätä kirjaa, mutta olen valmis antamaan kirjailijalle vielä toisen mahdollisuuden. Joskus. Jos kirjasto laittaa kirjoja oikeaan aikaan esille oikeaan paikkaan.