Blogi on muuttanut

Tunnustettuani itselleni, etten tule bloggaamaan ruoasta läheskään niin paljon kuin tahtoisin vaan kirjoitusaiheena on pääasiassa lukemani kirjat, päätin siirtää koko blogin uuteen osoitteeseen, joka kuvaa sisältöäkin paremmin. Tänne en tule luultavasti enää lisäämään mitään, ellen sitten innostu siitä ruokapuolesta enemmän.

Siirry siis tänne: http://kaikenvoilukea.blogspot.com

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Klassikon innoittamana tulin valinneeksi tämän teoksen kirjaston hyllystä. Nimenomaan hyllystä, sillä varaamalla tai toisesta kirjastotta tilaamalla olisin saanut jonkun muunkin, joka olisi ennakkoon kuulostanut houkuttelevammalta.

Eläkkeellä oleva autokoulunopettaja saa aivoverenvuodon lähikaupan vihannesosastolla. Tie johtaa luonnollisesti sairaalaan, missä muisti alkaa palailla hiljalleen. Miehellä on kuitenkin kova kiire päästä pois, eikä toipumista ehtisi millään odotella. Pietarin 300-vuotisjuhlat ovat nimittäin lähestymässä, ja miehen poika on mukana valmistelemassa juhlallisuuksia kultaamalla Iisakin kirkossa patsasta.  Ateisti-isällä on asiaa selvitettävänä poikansa kanssa, joka on aiemmin väläyttänyt viitteitä uskoon tulosta.

Kirjan ensimmäinen osa tapahtuu sairaalassa, ja toinen Pietarissa. Sairaalajakso on viihdyttävää luettavaa, kun seurataan aivoverenvuodon seurauksia, arvaillaan toipumisen edistymistä ja kuunnellaan huonetovereiden juttuja. Toinen osa on eri tyyppinen. Tapahtumat eivät etene niin selvästi, ja lukija joutuukin olemaan tarkkana sen suhteen, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä on vain lääkkeiden aiheuttamaa hourailua.

En tiedä onko syynä se, että luin tämän varsin lyhyen kirjan kovin monessa osassa vai jokin muu siihen, etten oikein päässyt sisään koko kertomuksen kantavaan ideaan. Iisakin kirkkoa rakennettiin 40 vuotta, ja juuri saman ikäinen on poika kirjan lopussa. Toivoakseni näiden välillä on löydettävissä jokin yhteys, mutta minä en sitä hoksannut. Jos olisin, olisi se luultavasti myös nostanut lukukokemukseni tasoa.

Klassikossa ihastuin Hotakaisen tapaan kuvailla asioita, esimerkkinä siellä lainaamani pätkä lihapiirakasta. Tässä kirjassa on mukana vastaavia elementtejä, mutta valitettavasti ne ovat vain välähdyksiä. Ilahduttavia kyllä, mutta niitä jää kaipaamaan lisää, ja huomatessaan ettei kirjailija lähtenytkään Klassikon kaltaiseen kiitoon, on seurauksena pieni pettymys. Juuri sama maku jäi koko kirjastakin.

Uskon vieläkin, ettei Klassikko voi olla Hotakaisen ainoa nappisuoritus, vaan annan vielä uuden mahdollisuuden. Ensi kerralla täytyy tehdä se varaus.

Teemu Kaskinen: Sinulle, yö

Suomi haluaa valtameren rannikkovaltioksi. Tätä halua se pyrkii valtaamalla Norjalta maata Ruijasta, mikä on johtanut valtioiden väliseen sotaan. Yhdysvallat puolustavat liittolaistaan hyökkäämällä Tallinnan kautta Helsinkiin. Suomi käy siis sotaa kahdella rintamalla.

Tämä on tilanne Sinulle, yö -kirjassa. Suomalaisessa sotakirjallisuudessa on totuttu vihollisen aina tulevan idästä, ja hollywood-elokuvat ovat opettaneet amerikkalaisten olevan aina hyvien puolella. Sen vuoksi lähtökohta onkin hyvin virkistävä, kun ennakkoasennoitumisesta on pakko päästää irti. Sotilaatkin ovat nykyisiä aikuisia kaikkine motivaatio-ongelmineen, ja tasa-arvo on asevoimissa olemassa, sillä naisia on mukana sotimassa siinä missä miehiäkin, toki vähemmän, mutta silti.

Tavallaan sota on tehnyt yhteiskunnalle jopa hyvää. Se on karsinut ilmiöitä, joita ei esiinny muulloin kuin silloin, jos asiat ovat vähän liiankin hyvin. Kirjailija kuvaa asiaa näin:

 "Kaikkialla Suomessa ihmiset kaatoivat pihapuitaan ja polttivat nuotioita kerrostaloasuntojensa lattioilla tiililäjien päällä. Kaikkialla Suomessa ihmiset nukkuivat ulkovaatteet päällä ja varastivat polttopuuta valtion metsästä. Kaikkialla Suomessa ihmisistä oli tullut uudella tapaa lujia, sillä enää he eivät valittaneet turhasta. Kansakunta oli karaistunut. Yleisönosastokirjoitusten ja kanteluiden laatiminen epäoikeudenmukaisesti määrätyn pysäköintisakon tai ohi ajaneen bussin vuoksi oli taaksejäänyttä elämää. Kahden, kolmen tunnin odotusaika terveyskeskuksen päivystykseen tuntui pieneltä kärsimykseltä. Kaikenlaisten korvausten hakeminen oli jäänyt. Parvekkeella tupakoiville naapureille, kissojen omistajille ja yhdentoista jälkeen putkissa vettä lorisuttaville kanssaihmisille saattoi jo vaikka antaa anteeksi. Pyöräily jalkakäytävillä sai entistä harvemman jalankulkijakansalaisen raivon valtaan. Koulukyytejä lapsille osattiin jo järjestää ihan itse, ja opettajien annettiin pitää luokassa se kuri, mikä luokkahuoneeseen kuului."

Sota on kaikesta huolimatta aina sotaa, ja siinä pätevät aivan erilaiset moraalisäännöt kuin rauhan aikana. Sota myös väistämättä muuttaa ihmisiä. Kuoleman välitön läheisyys tuo esiin alkukantaisia piirteitä. Ihmishengen arvo putoaa dramaattisesti. Jos vihollishengen arvon pystyy vaivatta mittaamaan, niin ei asetoverienkaan henki enää korvaamattomana pysy. Sivistykseen kuuluvat seikat, kuten kansainvälisesti sovittujen sääntöjen noudattaminen on pelkkä kaukainen ajatus jostain toisesta maailmasta.

Tämä kirja piirtää sodasta korutonta kuvaa. Eivät suomalaiset tai yleensäkään ne "meidän puolella" taistelevat ole läpeensä hyviä ja kunnollisia. Kaikki eivät ole ahkeria ja urheita. Molemmilta puolilta löytyy aina tasapuolisesti niitä, jotka tekevät rikoksia ihmisyyttä ja ihmiskuntaa kohtaan. On sankareita, ja on lusmuja rintamakarkureita, jotka kuuluisi teloittaa siihen paikkaan. Näitä kaikkia on aina ollut, ja tulee aina olemaankin. Kaikesta tarunhohtoisuudestaan huolimatta niitä oli myös talvisodassa, sitä ei ole syytä unohtaa.

Mitä sodassa lopulta käy, jätän arvuuttelun tai kirjan lukemisen varaan. Talvisodan ihmeestä ovat kaikki kuulleet; mutta onko Suomella mahdollisuuksia kahden rintaman sodassa, jossa toisena osapuolena on nykyaikainen USA?

En ole mikään sotakirjallisuuden ystävä, mutta mielestäni tämä kirja on lukemisen arvoinen jo sen tarjoaman näkökulman vuoksi.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

 

Tässä on jälleen poiminta kirjaston uutuuslistalta. Joskus teininä luin ahkerasti Yöjuttu-lehtiä, jotka kai luokitellaan kauhuksi. Voi olla, että olen niiden jälkeenkin lukenut jonkun ko. luokkaan kuuluvan kirjan, mutta siitä on joka tapauksessa pitkä aika, 15 vuotta vähintään. Voin siis hyvällä syyllä sanoa olevani täysi untuvikko mitä tulee kauhuromaaneihin.

Elokuvia katsoessa minulle on yleensä tärkeää se, että tapahtumat olisivat mahdollisia. Ne saavat kaikin mokomin olla epätodennäköisiä tai vaikeita, kunhan ovat mahdollisia. Tästä vaatimuksesta on mahdollista tinkiä, mutta silloin on kyseessä jokin ihan muu lajityyppi, johon en tunne lainkaan yhtä paljon vetoa, ja silloin vaatimustaso nousee selvästi. Tämän kirjan kohdalla oli selvää, että vaatimus piti unohtaa. Koska kirjan varaajia oli paljon ja googlattu "takakannen kuvaus" kuulosti kiinnostavalta, päätin antaa mahdollisuuden.

Tukholma on ollut viikkoja painostavan helleaallon kynsissä. Tapahtuu jotain selittämätöntä, kun kaikki sähkölaitteet tuntuvat toimivan ilman verkkovirtaa, eikä niitä saa kytkettyä pois päältä. Yhtäkkiä ilmiö loppuu, ja samalla lakkaa ihmisiä yhteisesti vaivannut pääkipu. Helpotuksen hetki ei kestä pitkään, sillä kaikilla alueen ruumishuoneilla havaitaan kuolleiden heränneen henkiin. Ja mitä tapahtuukaan hautausmailla?

Kuulostaa siltä, mitä voisi olettaa näkevänsä seistessään videovuokraamossa, edessään b-luokan zombieleffan kotelon kääntöpuoli. Onneksi kirjan takakannessa oli tämä lisäys: "Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikein haluavat." Se antoi odottaa, ettei kyseessä olekaan vain tylsämielinen zombie-splatteri, jossa ajetaan takaa kuka ketäkin, ammutaan haulikolla, huidotaan isoilla veitsillä ja joku syö jonkun aivoja.

En haluaisi tehdä turhia juonipaljastuksia, mutta yksi oleellinen kohta on pakko mainita: kuolleista heränneiden lähistöllä ihmisillä on kyky kuulla toistensa ajatuksia. Myös kuolleiden "ajatuksia" on mahdollista kuulla, tosin niitä ei paljon ole. Sen sijaan kuolleet kuulevat elävien ajatukset, ja korvaavat heidän tunteillaan sitä, mikä heiltä itseltään puuttuu. Tässä kohtaa päästäänkin kirjan ytimeen. Kokeneemmalle kauhun lukijalle voi olla selvää, mikä tekee siitä kauhua; mitä siinä pelätään. Minulle se ei ollut mitenkään selvää, ja juuri sitä opin hyvin tässä kirjassa.

Miksi pimeitä hautausmaita myrskyisinä ukkosöinä pelätään? Tai niitä kuolleista heränneitä, joiden käsi työntyy esiin märästä mullasta? Kyse on aina jostain sellaisesta, mikä on voimakkaasti oman kokemusmaailmamme ulkopuolella. Pelon aiheena on se, mitä ei tiedetä. Se, minkä paikalle omassa mielessä täytetään jotain epämääräistä pahaa. Sen nimenomaan täytyy pysyä määrittelemättömänä ja tuntemattomana, sillä vain sillä tavalla mielikuvitus voi ajatella mitä tahansa, ja silti pelätä tapahtuvaksi jotain vieläkin pahempaa. Voi siis ajatella niin, että se pelon aihe on lähtöisin omasta mielestämme. Tässä kirjassa tämä ajatus viedään astetta pidemmälle ja konkreettisemmalle tasolle. Koska kuolleilla ei ole omia tunteita, he lainaavat niitä eläviltä. Elävät tuntevat pelkoa, joka heijastuu heihin kuolleilta takaisin voimistuneena, ja niin noidankehä on valmis.

"Pelko lisäsi pelkoa, viha vihaa ja lopulta jäljellä oli vain kasa palaneita ruumiita. Niin kuin aina, kaikkialla."

Yllä oleva lainaus on sattuvasti sanottu juuri tämän kirjan tapahtumista, mutta toimii hienosti paljon laajemmassakin mittakaavassa. Tarvitseeko edes muistuttaa vaikkapa islamista ja maahanmuuttajista? Olisi hauskaa lukea kirjan tapahtumia vertauskuvina, mutta valitettavasti en usko kirjailijan ajatelleen niin pitkälle.

Tämä lukukokemus oli sen verran hyvä, että aion antaa mahdollisuuden kirjoittajan toisellekin kirjalle, Ystävät hämärän jälkeen. Vähältä piti, etten katsonut sitä jo elokuvana, mutta eritoten nyt en edes halua nähdä sitä, sillä uskon, että jos kirjan pohjalta tehdään elokuva, niin kirja on aina parempi. Elokuva voi voittaa ainoastaan mestarillisen ohjaajan käsissä kirjan ollessa heikko, ja ilmaan jää kysymys, miksi mestarilliset ohjaajat tekisivät elokuvia huonoista kirjoista?

Marja Björk: Puuma

Tämä kirja löytyi kirjaston uutuusluettelosta. Vaikka saankin päivittäin tiedon uutuuksista, pitävät muut ilmeisesti sitä silmällä vieläkin tarkemmin, sillä muutamankin tunnin ikäisen syötteen kohdalla voi hyvin olla jo kymmenittäin varauksia. Ei millään pahalla kaikkia kirjailijoita kohtaan, mutta minusta on ilahduttavaa tietää, että monet muutkin väijyvät uutuuksia kirjastosta ja käyttävät sitä lukemistokanavanaan. Minä olen kirjastojen kannattaja, enkä edes pelkästään sen vuoksi, että jokainen kirja ansaitsee tulla luetuksi useammin kuin kerran, ja lukijan taas on tuhlausta lukea samaa kirjaa moneen kertaan, koska kaikkea ei kuitenkaan kukaan ehdi lukea. Aina jää lukematta valtava määrä kirjoja, jotka olisivat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Puuma on muodikas termi. Sen vuoksi kirja, jolla on sama nimi, on väistämättä myöskin muodikas. Jos ei nimellä olisi nostetta, pitäisin tätäkin kirjaa aika tavallisena. Nyt se kerää lisäpisteitä ajankohtaisuudesta.

Malla on lapseton viisikymppinen juristi, joka elää kahdestaan kuusikymppisen Kaukon kanssa. Kauko on myös juristi, joten taloudellisesti he ovat etuoikeutettuja. Kauko ei ole ottanut eroa vaimostaan, vaikka onkin elänyt Mallan kanssa viimeiset parikymmentä vuotta. Malla ei elättele kuvitelmia uskollisuudesta, vaan aloittaa epäröimättä seksisuhteen naapuritalossa asuvan Royn kanssa. Se ei suinkaan ole hänen ainoa säätönsä, vaan etelänmatkoilla hän käy säännöllisesti paikallisen gigolon kainalossa, eivätkä nämäkään ainoita ole.

Mallan ystävä Riitta on alkanut vakavan suhteen Tuomaksen kanssa, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Kirjailija kuvaa näiden kahden suhdetta ansiokkaasti, sillä lukijalle on alusta saakka päivänselvää, että Tuomaksen kaltaisista miehistä tulisi naisten pysytellä mahdollisimman kaukana.

Toinen puoli kirjasta ovat takaumat Mallan lapsuuden kesiin, jotka hän viettää äitinsä ja palvelijatar Signen kanssa kesämökillä. Viereisessä mökissä asuu mustalaisperhe, ja vähitellen Mallalle selviää, että naapurimökissä säännöllisesti vierailevalla Hemmillä ja hänen äidillään on seksisuhde. Tarkoituksena on ilmeisesti vetää yhteys äidin suhteen ja sen välille, että Mallastakin on tullut Puuma. Minusta se yhteys ei ole lainkaan suoraviivainen, mutta koska kirjailija hallitsee Mallan elämää, niin olkoon sitten niin.

Puuma on lyhyt kirja, alle 200 nopeasti luettavaa sivua. Jopa minäkin olisin voinut lukea sen yhdeltä istumalta, vaikken nyt lukenutkaan. Jos Kuolleet sielut ei vetänyt minua puoleensa, niin tämäpä veti. Sen vuoksi lyhyys jopa harmitti, sillä tätä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Kirjailija olisi huoletta voinut laajentaa tarinaansa ilman pelkoa siitä, että se olisi käynyt tylsäksi tai liian toistavaksi. Henkilöt ovat kiinnostavia, ja heidän elämäänsä olisi voinut kuvata enemmänkin, vaikka nytkään ei voi väittää, että ne olisivat jääneet tarpeettoman ohuiksi. Joko siis Björk osaa luoda hahmonsa suhteellisen vähällä tekstillä, tai sitten he ovat niin tuttuja kaikille jo valmiiksi, ettei enempää edes tarvita.

Antamatta enempää juonipaljastuksia mainitsen vielä sen, että kirjan ansioksi on luettava se, kuinka Mallan elämän ja yleensäkin puuman elämän tyhjyys paljastetaan. Päällisin puolin hän elää monen ihmisen unelmaa: on vapaa-aikaa ja rahaa jolla viettää sitä, ja käytännössä vapaus olla kenen kanssa lystää. Mutta mitä jää jäljelle juhlien jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet?

En edelleenkään anna arvosanoja, mutta laitan Björkin esikoisteoksen varaukseen.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nyt on jälleen klassikon vuoro. Muistaakseni Helsingin Sanomien klassikkoautomaatti ehdotti tätä alun perin, ja minun on ollut määrä lainata se ties kuinka kauan, mutta en ole kuitenkaan vaivautunut sitä varaamaan. Koska kirjan on halunnut lukea joku muukin aina samaan aikaa, pääsi se vuoroon vasta nyt, kun hyllyssä pilkotti halutun opuksen selkä.

Kirja alkaa Venäjän kirjallisuuden professorin osuudella, jossa kerrotaan Gogolin vaiheista kirjailijana ja hänen merkityksestään. Koska hänen nimensä on niin tuttu, niin oli yllätys, että tämä on hänen ainokainen romaaninsa. Itse kirjailijasta en aio mainita enempää, sillä sen kaltaista faktatietoa löytää paljon paremmin jostain muualta.

Tämän mainitaan olevan ensimmäinen suomennos, peräisin vuodelta 1882. Suomentajan persoona on kiinnostava, sillä hänen mainitaan kääntäneen ansiokkaasti kirjoja useista eri kielistä, mikä ei liene vallan yleistä. Kieli oli aluksi suhteellisen raskaslukuista kaikessa vanhanaikaisuudessaan, ja silmäkin tahtoi turhan kärkkäästi tarttua seikkoihin, jotka nykyään olisivat kielioppivirheitä.

Tarinan juoni kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään näin: paikkakunnalle saapuu erityisen miellyttävä muukalainen Tshitshikow, joka haluaa tutustua kaikkiin kaupungin virkamiehiin ja tärkeisiin ihmisiin. Sen jälkeen hän alkaa kiertää kylissä ostamassa kuolleiden maaorjien sieluja, siis sellaisten, jotka ovat harvoin toimitettavan henkikirjoituksen mukaan vielä hengissä, mutta oikeasti kuolleita. Kukaan ei käsitä, mitä hän voi niillä tehdä, ja yleensä niistä luovutaankin halukkaasti, koska omistaja joutuu maksamaan edelleen veroja. Sinetöityään virallisesti kaupat vietetään juhlat, joiden jälkeen kaupungin ihmiset alkavat ihmetellä Tshitshikowin motiiveja, ja perättömät epäilykset yltyvät yltymistään, kunnes sankarin on pakko lähteä karkuun jotain sellaista, mitä ei ole olemassa muualla kuin ihmisten mielissä. 

Juoni on todellakin kuvailtu tuossa ihan kokonaisuudessaan, eikä mitään sen kummempaa tapahdu. On ilmiselvää, ettei klassikon status ole peräisin ainakaan satumaisesta kekseliäisyydestä. Mistä sitten? Kirjan ja kirjailijan ansiot ovat ihmisluonteen kuvaamisessa. Juoni on oletettavasti laadittukin vain siksi, että sankarilla olisi syy vierailla erilaisissa taloissa ja kirjailijalla siten olisi mahdollisuus maalata kuva erilaisista ihmistyypeistä. Sen hän tekeekin mestarillisesti, ja käsittääkseni Gogolin ansiot ovat nimenomaan siinä. Mainittakoon juonesta vielä se, että Tshitshikowin motiivi sielujen ostolle paljastetaan lopussa, mutta minä en aio sitä kertoa.

Lukiessani Seitsemää veljestä teki suuren vaikutuksen siinä käytetyn kielen rikkaus. Tässä oli jotain samaa, joskin hieman eri tyyppistä. Uskon esipuheen mainintaan suomentajan erinomaisuudesta, mutta silti olisi varmasti antoisaa lukea tämä alkuperäisenä, olettaen tietysti että osaisi kielen kuin äidinkielensä. 

Jos antaisin arvosanoja, niin tämä ei silti saisi järin hyvää. Olen huomannut, että lukunopeuteni korreloi sen kanssa, kuinka paljon kirjasta tykkään. Se onkin järkeenkäypää, sillä jos tykkään teoksesta, haluan lukea sitä innokkaammin, ja lukukertojen pituus kasvaa. Tämän luin kovin monessa pätkässä, eivätkä rupeamat olleet kovin pitkiä. 

Yhtään väheksymättä tämänkään kirjan klassikkoasemaa, olisi hyvä, jos näiden yhteydessä olisi jo valmiiksi maininta siitä, mikä on se ansio, jolla asema on saavutettu. Minua kiinnosti alun perin juoni, mutta näin jälkikäteen en tietenkään sen vuoksi kirjaa lainaisi.

Sinikka Nopola: Teepussit

  Tämä kirja tarttui mukaani kirjaston palautuskärrystä, siitä mihin ihmiset laittavat palauttamansa aineiston ennen kuin kirjaston henkilökunta siirtää sitä oikealle paikalleen. Olen joskus vuosia sitten lukenut Nopolan kirjan Ei tehdä tästä ny numeroo, mutta enemmän meidän perheessämme hänen teoksiinsa on ihastunut tyttäreni, jonka suosikkeja Risto Räppääjä -kirjat ovat, ja samaa kyytiä ovat kelvanneet Heinähatut ja Vilttitossutkin.

Teepussit on novellikokoelma, ja kuten kansikuvastakin tarkkanäköinen voi lukea, Nopolan esikoisteos. Kyseessä on toinen painos, siitä johtuu Bestseller-status. En ole novelleja pahemmin lueskellut, lähinnä vain Jari Tervolta, mutta niiden perusteella odotin tältäkin viihdyttävää luettavaa, sillä oli ilmeistä, että kirjoittajan teksteille on kysyntää.

Kirja ei kyennyt vastaamaan odotuksiini. Eikä se edes johtunut siitä, että odotukset olisi kohotettu liian ylös. Yksinkertaisesti en vain tykkää novelleista, joista puuttuu se jokin. Yllätys olisi hyvä, jotain odottamatonta. Huipennus. Jokin viehättävä idea. Oivallus. Nopolan novellit loppuvat noin vain, yhtäkkiä. Ne loppuvat kesken. Lukijasta tuntuu melkein jokaisen tekstin jälkeen, että "Tähänkö se nyt loppui? Jäikö minulta jotain ymmärtämättä?" Yksittäisen novellin kohdalla voisi vielä epäilläkin omaa käsityskykyään, muttei sentään kokonaisen kirjan.

En silti halua tuomita teosta kokonaan, sillä kaikesta tavallisuudestaan huolimatta henkilöt ovat kiinnostavia, tai ehkä juuri siksi. Samoin dialogi. Kirjan takakannessa kerrotaan teksteissä vilahtelevan tulevien henkilöhahmojen esikuvat, ja sen uskon kyllä; noita henkilöitä on hyvä kehitellä edelleen ja käyttää jossain laajemmassa.

Loppukädessä tästä kirjasta ei oikein muuta jäänytkään käteen kuin alkusoitto, lupaus siitä, että jotain muuta, parempaa, on vielä tulossa. Ilmeisesti minun siis täytyy lukea jokin muukin kirja ennen kuin vedän johtopäätöksiä kirjailijasta aikuisille tarkoitettujen kirjojen tekijänä. Ehdotuksia otetaan vastaan.